Avoimenyliopiston luentosali on puolityhjä keski-iän ylittäneiden vakavailmeisten miesten ja naisten istuessa hajallaan toisistaan. Se haisi vanhalle puulle kuin ikivanha kirkko. Kuluneiden penkkien puunoksat ja juonteet ovat tulleet esiin maalin alta, silti niiden pinta on lämmin ja sileänliukas. Pinta, jota vaistomaisesti silittää. Pulpettirivit kohoavat viistosti isoina harppauksina kohti takaseinää ja kaartuvat puoliympyräksi tuoden laitimmaiset kuulijat lähemmäksi puhujakoroketta.
Pulpetin kansiin on kaiverrettu nimiä vuosilukuineen ja siellä täällä on selkänojaan kiinnitetty jollekin penkkiä kuluttaneelle suurmiehelle messinkikyltti. Ehkä joku nytkin paikalla olevista istuu opiskeluaikojensa mielipaikallaan ja koskettelee sormellaan vuosikymmeniä sitten kaivertamaansa nimeä ikävän kaivaessa madonreikää menneisiin.
Koko rakennus mahtavine graniittipylväineen ja leveine rappuineen on suojeltu, eikä sen tiloja käytetä enää varsinaisessa yliopistossa kuin juhlatilaisuuksissa ja yleisölle tarkoitettujen avoimenyliopiston luentosarjoissa. Parempaa käyttöä näille historiaa huokaaville luentosaleille tuskin olisi voinut löytää. Mietteitä herättävässä patinassaan ne ovat kuin elämysmatkoja entisaikojen ajattelumaailmaan.
Luennoitsija ilmestyy paikalle paperinohut PC kainalossaan ja asettautuu kateederille, jonka takaseinänä on isoja lomittaisia liitutauluja. Korokkeella on pieni pöytä ja siihen sopiva tuoli. Vedellä täytetty kristallikarahvi ja vesilasi odottavat pöydällä vuosisatoja sitten koverretuilla paikoillaan. Ajatuksilla on arvoa vain, jos niitä käytetään. Kiinteitä sähköisiä apuvälineitä ei ole, ei edes mikrofonia, puhumattakaan heijastuslaitteista tai internetistä. Niistä on luovuttu viimeisessä entisöintiprojektissa yksimielisesti. Samalla salista on tehty kännykkävapaa alue estämällä jollakin teknisellä laiteella signaaleja kulkemasta seinien lävitse.
Pulpeteille jaetussa tuttavallisessa käsiohjelmassa luennoitsijaa kutsutaan lyhyesti pitkillä sanoilla yliopistonhistorian nuorimmaksi tulevaisuustieteen professoriksi. Etsintämetodeja täyteen pakattu ihmelapsi, joka on tiedeyhteisöissä tunnettu statistiseen tutkimukseen perustuvista tulevaisuudenvisioistaan. Yleensä ne eivät ole luvanneet mitään hyvää ihmiskunnalle, mutta kuten hän usein muistuttaa, se ei ole hänen vikansa.
Hän on myös kansainvälisesti tunnustettu scifi kirjailija ja tieteilijä.
TERVETULOA!
Tieteilijöiden kirjoittama scifi on minulle vastustamatonta, koska se on lähes aina johdonmukaista ja miltei mahdollista. Luennoitsijan uusin kirja ”Tulevaisuus on Kulman Takana” on juuri ilmestynyt ja luento koskettelee ilmeisesti myynnin edistämiseksi sen teemoja. Mutta koska kovalla vaivalla entisöityä luentosalia ei ole haluttu antaa kaupallisiin tarkoituksiin sen historiallisen hengen säilyttämiseksi, esittelylehtisessä mainitaan luennon käsittelevän ”Tieteiskirjallisuuden vaikutusta tulevaisuudensuunnittelussa”.
Paikalla olijat ovat suurimaksi osaksi akateemisesti sivistyneitä eläkeläisiä, jotka etsivät uutta sisältöä joutilaisuuteensa. Selättävät päiviensä hankalasti seurattavat alituiset muutokset ja päivitykset ilmavilla visioilla, joissa pienellä painetut yksityiskohtaiset käyttöohjeet eivät vaivaa. Maallinen tulevaisuus on jo pahaenteisesti ruskottava iltataivas, ja jonkun mustan yön jälkeen ei enää ehkä seuraakaan uusi aamu.
Lapsenuskonsa Jumalat hyljänneitä tiedeuskovaisia, jotka tarvitsevat omanlaista pappia ohjaamaan perille ja avaamaan oven ei mihinkään. Halaavat tieteiden perimmäiseen taivassaliin, yksiulotteiseen ajattomaan ja liikkeettömään tilaan odottamaan uutta Jumalan henkäystä rikkomaan hiljaisuuden.
Haluavat kuulla, ettei kuolemaa oikeasti ole ja sammunut tietoisuus on pelkkä virtuaalisten ei-partikkelien kvanttitila, jotka putoavat käsikädessä ulos atomeistaan multiuniversumien erottavien membraanien läpi toisiin maailmankaikkeuksiin ja vievät mukanaan minätunteen luonnekvarkkien koko sisällön uuteen kotiin.
Olin purskahtaa nauruun ilkeästä kekseliäisyydestäni, mutta osasin jo hävetä ja hillitä mielleyhtymieni pirullista asennetta, joka kieli omista ongelmista. Vaimon kuoleman jälkeen olin huomannut yhä useammin kateellisia sävyjä suhtautumisessani ihmisiin, joilla oli iloa ja kiinnostusta elämässään.
Olivat varmaan lukeneet huolellisesti luennoitsijan tuoreen kirjan etukäteen lukupiirissä tai yksikseen. Välttämätöntä pelkästään siitä syystä, että pystyisivät seuraamaan nopeatempoista luentoa yhä hitaammin raksuttavilla aivoillaan.
Tuskin ovat oikeassa paikassa, ja minua häiritsee ilmeinen oma vanhuudenpelkoni, joka yrittää ironisoida rapistumistaan kauemmaksi, vaikka jo etsinkin tavan takaa merkkejä iäntuomista henkisistä muutoksista.
Mielleyhtymäni lukevat alastomaksi riisuttua hämärää tilaa aavistuksillaan ottaen irti kaiken, joka siitä irtoaa. Aistit herkistyneinä annan ajatusten assosioitua äänistä, jotka ovat kuin menneiden aikojen kaikuja. Hajuista, jotka ovat kuin omiksi vivahteiksi puupaneeleihin kerrostuneita vuosikymmenien tuoksuja, paksujen maalikerrosten vuosirenkaissa.
Ne ovat kuin mielessä kauniilta kuulostavia runoelmia, jotka muuttuvat kirjoittaessa rumiksi rutistetuiksi paperipalloiksi kirjoituspöydän vieressä olevaan roskakoriin. En enää kirjoita, koska se on itseensä pettymistä, tärkeiltä tuntuneiden asioiden muuttuessa mitättömiksi ja turhanpäiväisiksi pateettisissa lauseissa. Pidänkin enemmän rajatussa ympäristössä tunnelmien tarkkailemisesta. Se on kuin lukemista, josta ajatukset karkailevat alitajuntaan assosioituen arkkityyppiensä sävyttämiin muistikuviin, joissa on samankaltainen aistimus.
Minusta on kummallista, etteivät varsinaiset scififanaatikot ole sankoin joukoin paikalla, ehkä heillä on joku päällekkäinen tapahtuma toisaalla. Vanhusten lisäksi muutamia kirjallisuusalan ihmisiä lienee paikalla, jokunen opiskelija ja tunnistan suurimman päivälehden kriitikon harvalukuisessa yleisössä. Onhan puhujalla nimeä ja ison vaikutusvaltaisen kustantajan tuomaa uskottavuutta tulla mainituksi tieteen ja taiteen nimikkosivuilla.
Paikalle huomaamatta ilmestynyt luennoitsija ei anna yleisömäärän vaikuttaa ja on valmiina aloittamaan. Kuiskaa nimensä akustiikkaa kokeillakseen, mutta huonetilan vaimea kumina hukuttaa äänen kokonaan. Rykäisee ja yrittää sitten uudestaan, nyt kovempaa ja salin vanhanaikainen rakenne venyttää ääntä kuin ohikulkenut juna ja se kuulostaa erilaiselta salin perällä kuin aivan edessä, mutta akustiikka toimii ja itse sali on hyvin suunniteltu vahvistaja, johon on kätketty vuosisatoja vanha oivallus äänentoistosta.
Luennoitsija haroo sitten tukkaansa kuin ajatuksiaan haravoiden ja esittelee itsensä ylimielisesti pyytämällä vilkaisemaan ohjelmaa ja hymyilee sanomaansa hauskaksi, ”Tiedätte kyllä kuka olen”-ilme kasvoillaan.
Harvat tervetulotaputukset kimpoilivat seinissä, johon sekoittuu tilaisuudesta myöhästyneen nuorehkon naisen korkokengät kuin tahdistavat rummut. Hän kiipeää auditorion keskivaiheille ja dramatisoi tilaisuuden riisuen takkinsa hitaasti kuin stripteasetanssija.
Sali herää lumouksesta vasta kun luennoitsija rykäisee toisen kerran ja kysyy sarkastisesti:
– Ovatko kaikki jo turvallisesti paikallaan.
Nainen nyökkää, hymyilee ja vilkuttaa diivamaisesti sormenpäillään.
Hyvä alku, kaikki hymyilevät.
Ryhdyn luonnostelemaan kuvaa naisesta paksupaperiseen viivattomaan vihkooni muistaakseni hetkelliset ajatukseni, muistaakseni naisen läpi lumeen näkevät silmät. Pelkkä vilkaisu ympärilleen ja hän oli lukenut salin yleisön, pysähtyi ylimääräiseksi hetkesi miettimään kohdallani ja oli valmis kuuntelemaan esitelmää.
Luennoitsija löytää PC:n välistä muutaman paperin ja lukee alkuun päästääkseen sanatarkasti sitaatin jostakin kirjastaan, molemmat kädet ovat kohollaan kumartuneen pään ympärillä kuin painaen hälyssä karanneet ajatukset takaisin päähänsä. Kohottaa sitten katseensa saliin yleisöään mittelevästi arvioiva valpas ilme silmissään. Taistelu sieluista voi alkaa.
Miehen ääni on käheä, mutta itsevarma:
”Ihmisen järjellisyys ei ole pelkkä vaistonvarainen perusvietti, vaan aivojen prosessoimaa älyllistä harkintaa, jossa muistiin tallennettu aiemmin omaksuttu tieto ja kokemus kohtaavat hetken aistivaikutelmat ja saavat valitsemaan keinot sopeutua tilanteeseen tai manipuloida se haltuunsa.”
Hän hymähtää kuin antaen halventavan arvosanan pitkälle virkkeelleen, hyvin harjoiteltua elekieltä, jolla pohjustaa seuraavaa näennäistä itsekritiikkiä.
”Kirjoitin joskus näin, koska uskoin ihmiskeskeiseen filosofiseen näkemykseen, jossa lajimme on onnistunut luomaan oman perimästä riippumattoman toimintasfäärin. Olosuhteet, jossa itse luodaan työkalut ja välineet rakentamaan uusi, uljas, luonnosta henkisesti riippumaton maailma. Tieteen olemassaoloa älyllisesti tarkkaileva ulkopuolinen järjellinen objektivisuus”
Lyhyt harjoiteltu tauko antaa ensin hyväksyä esitetyn ajatuksen ja hylkää sen sitten kädellään huitaisten.
Tämä on seminaarien tarkoituksiin luodun mediakoulutuksen kliseisintä yleisönhallintapsykologiaa ja saa minut epäilevälle kannalle, enkä tosiaankaan halua pettyä koska olen hakemassa omaan tutkimukseeni sisältöä.
Arvaan jatkonkin, joka seuraa ja hän sanookin.
”Itseasiassa uskon yhä niin.”
Vilkaisen keskirivin naiseen. Hän istuu nyt käsi nyrkissä leuan alla ja katsoo luennoitsijaa tavalla, josta päättelen heidän tuntevan toisensa intiimisti. Katseessa on henkilökohtaisesti läpikotaisin tuntemansa henkilön onnistumisen arvioimista, samalla tavalla kuin ohjaaja seuraa näytelmän harjoitusta.
Emme päässe alkua pitemmälle, kun sisään ryntää iso joukko kaiken ikäisiä scifi-intoilijoita. Joukkoa johtava partasuu, pyytää kovaäänisesti anteeksi häiriötä koko porukan puolesta, sen kolistellessa paikoilleen:
– Olemme valtakunnallinen scifi-yhteisö. Päätimme tulla yhtenä joukkona paikalle ja vuokrasimme linja-autokuljetuksen. Liikenteessä sattui viivyttävä tapaturma ja siksi olemme myöhässä, valitamme sitä.
Mies avaa sitten isolle kankaalle maalatun värikkään bannerin kuin ryhmän yhteisenä käyntikorttina ja huikkaa:
– Anna palaa Pera.
Kuuluu vihellyksiä ja epämääräisiä huudahduksia. Tunnelma on muuttunut kuiskausten laaksosta karnevaaliksi ja sopii aiheeseen paremmin, jonka tarkoitus on olla myyvästi cool tieteen ja fantasian välimaastossa.
Luennoitsija hymyilee tyytyväisenä salin täyttyessä ja sanoo:
– Ette ole menettäneet mitään kamut. Pidetään parin minuutin paussi ohjelmassa, että kaikki ehtivät pesiytymään paikalleen.
Tauko sopii hyvin minullekin ja saan tilaisuuden piirtää naisen luonnokseen katseen, nyrkin ja tukan. Mielestäni hän ei ole poliittisesti vihreä, eikä punainen tai minkään muunkaan värinen, vaan älyllään haaveileva sensuelli nainen, jolla on täysipainoinen elämä sekä haaroissa että hartioilla. Nainen ilman kompromisseja ja valheita. Nainen, jota ei voi omistaa tai käskeä.
Miten sellaista voi piirtää, mutta yritän koska se on muistiinpanoni hänestä.
Hetkessä puolityhjä sali on miehitetty laidasta laitaan rykäisyillä, supinalla ja penkkien narinalla. Luennoitsija aloittaa uudelleen suoraan siitä, johon oli jäänyt eikä toistanut äskeistä teatteriesitystä ja sanoo yksinkertaisesti:
– Tervetuloa.
Innostunut taputus herättää salin satavuotisesta unestaan.
Hän rauhoittaa kädellään kuin kansanjohtaja, nyökkää kevyesti ja salin hiljetessä jatkaa äskeisestä retorisesti kysellen:
”Onko maailmankaikkeuden tulevaisuudella joku filosofinen päämäärällinen suunta, jonka voi löytää kosmologisella tutkimuksella tai hiukkaskiihdyttimen protonitörmäyksiä analysoimalla?
Onko kaikelle joku ennalta määrätty kehityssuunta ja hengellinen merkitys, jonka maisema piirtyy tietämyksen punaamassa horisontissa varjojen kaltaisina mustina siluetteina, kuten Platonin luolavertauksessa. Onko maailmankäsitys todellisesti pelkkä vajavaisen olosuhteen luoma todellisuudenkajo lepattavan liekinvalon luomana varjona?
Voiko statistiikka piirtää numerosarjoilla kuvioita elävästä todellisuudesta, ja voiko matematiikan matriisit kääntää neljäulotteiseksi aistiemme lukemaksi kieleksi, jonka käsitämme näkyväksi todellisuudeksi kuten Matrix-filmeissä. Ajatuksen ollessa vauhkoimmillaan kadun tungoksen punaiseen pukeutunut seksikäs nainen?
Onko olemassa matriisi, johon elämämme tapahtumiin käytetyt hiukkaset kopioituvat juuri samassa järjestyksessä moniulotteiseksi muistikuutioksi hetken ajankohdalla leimattuna ja johon voimme tehdä jollakin tulevaisuuden laiteella aikahaun tai kulkea läpi saumattoman analogisen aikamaiseman takaisin entiseen?
Tiedämme, että olemme voineet jo lähes vuosisadan ajan tekniikan avulla hypätä vaikkapa vanhojen filmiarkistojen selluloidikiekoille tallennetuilla uutiskuvasekvensseillä sata vuotta sitten tapahtuneisiin tapahtumiin.
Lähitulevaisuudessa voimme ehkä hypätä kehittyneellä 3D kokemustilapuvuilla mukaan kauan sitten elettyyn tilanteeseen ja kokea sen kaikilla aisteillamme, tuntea tuulen tuiverruksen ihollamme, kukkien tuoksun ja jäteastioiden lemun.
Ehkä voimme myös vaikuttaa tilanteisiin omalla käytöksellämme ja kokea todentuntuisessa tekoälyn luomassa reaaliaikaisessa simulaatiossa mitä olisi tapahtunut, jos olisimme toimineet toisin.
Kliseisesti sanottuna ”todellisuus on aina tarua ihmeellisempää” ja on vaivan väärti elää ja olla sen ehdoilla, jossa vain yksi mahdollisuus on mahdollinen valita lukemattomien syiden pakottamana. Oma kyvyttömyys vain yhtenä niistä.
Silti vaikka elämässään tehtyjä virheitä ei voi aina korjata, voi niistä oppia. Tekoälyjen luomat kompleksit ”mitä jos simulaatiot” muuttuisivat ruumiillisesti koetuksi virtuaalitodellisuudeksi ja sitten eivät ehkä ole kaikkein hulluin pelimaailmoiden idea.
Tulevaisuudessa ei ehkä mikään ongelma ole liian pieni tai liian suuri ihmismielen tarkastelulle modernin tekniikan ja tiedon välinein mielikuvituksen vapaudella?”
Äsken liikkeistä natissut sali on hypnotisoitu kuuntelemaan todentuntuista fantasiaa. Nainen punaisissa aktivoituu muistissani ja polttaa mieltäni Matrixin vuosia sitten sieluuni tatuoimassa jälkikuvassa.
Sillä on selvä mielleyhtymä salissa seuraamaani naiseen. Kirjoitan hahmottelemani naisen pään viereen: ”Poesiassa kysymys ei ole ymmärtämisestä, vaan omista sielullisista mielikuvista sellaisenaan, joita joku kohde herättää.”
Luennoitsijan kysymykset ovat retorisia scifipoliittisesti alustavia taisteluhuutoja fantasian puolesta. Eikä sanoman vastaanottajan tarvitse tietää muuta kuin mielikuvituksellisien unimaailmoiden anarkistisesti aikaan suhtautuva kielioppi.
Minulle salin nainen on mielenkiintoisempi kuin luento.
Pöydällä kirjapinon päällimmäisin teos on pystyssä kansikuva yleisöön päin, ja puhujan käsi lepää sen päällä kuin osoittaen, mistä löytyy vastaukset retorisiin kysymyksiin nimikirjoituksella varustettuna ja alennettuun hintaan. Hän jatkaa spekuloivaa fantasiaansa:
”Entäpä, jos tulevaisuudessa löydämme kvanttiyhteyden toisiin galakseihin tai madonreikiä atomien sisältä multiuniversumien rinnakkaismaailmankaikkeuksiin? Naapureihin, jotka ovat vain nanosekunnin tuhannesosan päässä omista atomeistamme rinnakkaisten ulottuvuuksien meille näkymättömissä kuiluissa.
Yhteyksiä, jotka eivät ole vielä osa tietoisuuttamme. Kontakteja paikkoihin, joissa kohtaamme älyllisesti erilaista meihin verrattuna ylivertaista elämää, jolla on aivan toisenlaisten luonnonlakien lähtökohdat, mutta samantapainen johdonmukaisuus. Todellisuus, jossa todellisuuden viimeiset salaisuudet näkyvät kokonaan yksiselitteisenä totuutena. ”
Kuuntelen ja yritän seurata luentoa kuin hiukkasfysiikanalkeiden oppituntia hatariin tietoihini sanottua yhdistellen. Epäilen hänen kirjansa perustavan liian yksityiskohtaisesti nuorten tutkijoiden luomien uuden fysiikan teorioiden fantastisiin käsityksiin. Teorioihin, joilla on jonkinlainen laskelmallisesti loogisesti kasassa pysyvien yhtälöiden matemaattisesti hyväksyttävä perusta, mutta ei ainuttakaan kokeellista todistetta.
Populääritieteismakasiinit ovat pullollaan kosmologiamultiuniversumeita, madonreikiä, välillisesti havainnoitua näkymätöntä ainetta ja energiaa, mustia aukkoja, jotka höyrystyvät pelkiksi mustetahroiksi ja gravitaatioaaltoja, joita herkimmätkään laitteet eivät huomaa. Pienempään mentäessä on säieteoriaa, pentakvarkkeja ja Higgsin bosoneja, virtuaalisia alkeishiukkasia.
Tieteen peruskysymyksiä ihmiskunnan yllä avautuvasta horisontista ja olemassaolon pienimistä sopukoista, asioita, joihin kukaan ei osaa kunnolla vastata.
Apukeinoina on nanoputkia, kvanttitietokoneita, keinoälyä, geenimanipulaatiota, pilviin siirrettyjä virtuaalisia tietoverkkoja, sosiaalisia medioita, satelliitteja, robottiteknologiaa, avaruusmatkoja ja historiallisia kaukoputkien näköaloja miljardeja vuosia ajassa taaksepäin.
Maapallonelämän kehityksen biologisessa ääripäässä ihminen ja häntä ympäröivä miljoonien lajien elävä luonto omine lajillisine ja sosiaalisine evoluutioineen. Elämän ihme kulloisiinkin planeettamme vaihteleviin olosuhteisiin sopeutuneena, uusien lajien syntyessä hitaasti ja vanhojen hävitessä nopeasti.
Tieteellisen sekamelskan kriittinen sisäistäminen vaatii vähintäänkin useamman akateemisen tohtoritasoisen perustutkinnon tiedot. Vaihtoehtona scifi, jonka tulevaisuuden kuvitelmissa ilman kritiikkiä yhdistellään mielikuvituksella jännittäviltä kuuluvia tieteislehtien sensaatioita suruttomasti keksityillä uusilla ominaisuuksilla. Mikään ei ole mahdotonta. Ihmismieltä kartoittavana humanistisena teknokraattina on minulle aina riittänyt kovissa luonnontieteissä Einsteinin elämäkerta ja Tiede-lehti, mutta scifi on aina kiehtonut.
Nautin spekuloida tieteisiin liittyvillä asioilla ja härnätä vinksahtaneilla mielipiteilläni Cernin Atlas projektissa tohtoriksi väitellyttä poikaani, koska hän rakastaa kutistaa minua tiedoillaan. Pitää mielellään pitkän esitelmän nykyfysiikasta tai kosmologiasta mahdollisimman vaikeatajuisesti, tukistaa takaisin lapsena koetut vääryytensä. Suon hänelle mielelläni hyvityksen huonosta kasvatuksesta, kuten kaiken muunkin. Myöhäissyksyn psykoterapiaa isältä pojalle.
Kuulen jalkojen äänekästä tömistelyä ja esitelmä kampeaa taas mieleni päällimmäiseksi.
Kirjailija jatkaa kuin ajatuksiini vastaten tai sitten olin pitänyt jo kuulemaani kuin sumuverhon takaa omina ajatuksinani, ajatusten hetkellisyyksiä on vaikea sijoittaa jälkeenpäin.
”Uuden fysiikankäsityksen pohjalta saattaa ihmisen älyllisin jälkipolvi kyetä manipuloimaan informaation siirtymisen maailmankaikkeuden toiselle puolelle hiukkasten kvanttiyhteyksien kautta alkeishiukkasen spiniä vääntelemällä kuin morseaakkosilla sähköttäen. Tämähän on jo melkein tunnustettua tiedettä.”
En usko luennoitsijan fantasioihin tarpeeksi, että mielikuvat konkretisoituisivat tietoihini. En kykene käsittämään hänen sanomaansa edes scifi-fantasian alustana, koska en usko, että olisi olemassa minkäänlaista atomeihin kätkettyä henkisenulottuvuuden kvanttitason yhteyttä varjomaailmoihin joihin tietoisuus raportoisi tilastaan reaaliajassa, koska sellainen viestiyhteys toimisi toisinkin päin.
Pelkkänä loogisena oletuksena luulisi, että asiat muissa kuvitelluissa kvanttiyhteyksien maailmoissa ovat täysin toisin ja tuntisimme sen jotenkin mielessämme. Sitä paitsi spinien pyörähdykset tilasta toiseen, muuttaisivat hetkessä koko todellisuuden toiseksi. Emme silloin puhu miljardien vuosien evoluutiosta, vaan yhdestä yhteisestä samanaikaisesta kaaosmaisesta hetkestä, jossa fysiikka muuttuu äkisti aivan toiseksi, kaikki hajoaa ja kasautuu aivan uudella tavalla.
Luennoitsija yrittää tosissaan vakuuttaa ja luoda uskontoa ympärilleen, vaikka naamioikin sanomansa tieteiskirjallisuudeksi. Nyt olen melkein varma siitä.
Hän uskoo johonkin, jota en kykene mieltämään järjellisesti, vaikka hän kuulostaa uskottavalta ja nyörittää fantasiaansa aikamme tieteeseen tavalla, joka saa mukaansa. Sanoihin ja käsitteisiin, jotka tuntuvat tutuilta ja mediassa usein toistetuilta.
Scifi vetoaa uskonnollisiin, kollektiivisiin arkkityyppeihin, joilla on omat kuviot geenikartassamme ja uskonto on yksi vieteistämme, joilla on omat tunnepohjaisettarpeensa. Sen sisällöksi voi otollisella hetkellä istuttaa sieluumme monenlaista sanomaa. Uskonnot ja politiikka vastaavat mielellään tähän samaan perimämme geenien huutoon.
Ihmettelen, miten kykenen ajattelemaan kaikkea tätä vain puhujan lyhyen taidetauon aikana. Olen ilmeisesti oikeassa paikassa, koska assosioin kuin parhaissa muistetuissa unissa. Tajunta virtaa.
Yleisö on varpaillaan otollisessa tilassa, ja kohta on aika kerätä kolehti. Tarkkailemani nainen hymyilee katse sisäänpäin kääntyneenä, kuin itsekseen todeten, että mies teki sen taas. Potti on kotona. Nyt olen aivan varma hänen läheisestä yhteydestänsä puhujaan, ja ehkä hän on osana harjoiteltua show’ta näyttävällä sisään astumisellaan.
Hymyilen itsekseni, ja nainen katsoo minua pää kallellaan ilkikurinen ilme kasvoillaan. Joidenkin paikalla olevien atomit sähköttävät lyhyillä välimatkoilla toisilleen geneettistä kutsuaan. Hän on huomannut seuraamiseni ja välittää.
Puhuja näyttelee nyt turhautuneisuutta kääntämällä kämmenet ylöspäin ja sanoo tekosurkeana:
”Ajatuksilla on hauska leikkiä, mutta jos tiedostaa niiden kykenemättömyyden säilyä kasassa ja pysyä loogisina muuttujien määrän kasvaessa yli muutaman kymmenen, ymmärtää myös miten mahdotonta on käsittää todellisuutta kokonaisena. Tieteissä tästä on seurauksena, ettei syviä poikkitieteellisiä yhteenvetoja ole mahdollista tehdä ihmisaivoilla. Fantasiaan se kykenee sitäkin paremmin.”
Viimeinen lause saa rajut aplodit.
Sitten hän ryhdistäytyy koko mittaansa ja osoittaa sormellaan kirjapinoa:
”Kirjani on kuin vastaus esittämiini kysymyksiin ja kertoo, että paradoksien ja dilemmojen pälkähästä voi päästä tulevaisuudessa usealla eri tavalla. Kulman takana on tulevaisuus, jonne emme näe aisteillamme, mutta pian kykenemme laskemaan kaikki ne mahdollisuudet, jotka se sisältää. Pystymme myös valikoimaan suurella todennäköisyydellä sen todellisuuden, jonka oikeasti kohtaamme ja valmistua siihen parhaalla mahdollisella tavalla.
Kaikkeen liittyvä luonnonäly on luonteeltaan kuin valo, joka heijastaa todellisuuden rosopinnasta kaikki sen yksityiskohdat. Se liikkuu ajassa syy- ja seurauslogiikalla varustautuneena avaruusaluksena matkustajina mukana ihmisen suku. Maapallomme on Nooan arkki.
Kirjassani matkailemme, kvanttitilaan kätketyssä täydellisessä evoluutiogeometriassa, jossa kaikki sen mahdolliset muodot ovat jo tapahtuneet, eikä ajalla ole oikeastaan suuntaa, vaan se on maailmankaikkeuden GPS-kartta, jolle voi antaa minkä tahansa ajankohdan osoitteeksi.”
Hän johtaa salin ajatuksia kuin mielikuvasinfoniaa, painottaa jotakin kohtaa, hyssyttää pianissimoon toisessa ja saa kuulijat ikään kuin odottamaan äkillistä sinfonista paukahdusta, joka heittää heidät hurjana kuohuvaan koskenpyörteeseen, uskonhurmaan, joka saa puhumaan kielillä. Loihtii sieluntilan, jossa sanojen vaikeilla merkityksillä ei ole enää väliä ja ne kaikki tarkoittavat yhtä ja samaa. Tajunnanvalo on tunne, joka kattaa kaiken itsessään koetun kuin kuolemanhetki, muuta selitystä ei kaivata. Yhdistyneiden vaistojen kollektiivisesti käsittävä tunne, jossa jumalallinen arkkityyppi käskee, joka solua huutamaan hallelujaa.
Puhuja aavistaa voiman olevan läsnä, mutta pelkää sen vaikutusta koska sitä ei kohta voi hallita. Hän on mieleltään pelkkä elatustaan etsivä kirjailija, eikä itseensä hurahtanut saarnaaja ja kansanjohtaja.
Hän sanoo nyt virkamiehen yksitotisuudella tyynnytelläkseen orastavaa uskonnollista scifi-hurmiota, joka hymisee lehtereillä kuin aboriginaalien syvä-äänisesti mörisevät pitkät torvet Alcheran-uniaikaopin kaikkivaltiaan luojan Altjiran kunniaksi.
”Tässä on uuden kirjani lähtökohta. Se kertoo, miten ihmisen on ensin kehitettävä itseään tietotekniikan avulla biologisesti kyetäkseen käsittämään älyllisesti enemmän, menettämättä inhimillistä olemassaolon tunnetta.”
Scifi-ryhmä heiluu nyt tahdissa silmät kiinni kuin uniaikaa etsien. Roolipeli luo juuriaan samassa maaperässä kuin kirjailija kyntää. Tahtomattaan hän sisäistää rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa hyminää, jossa on sydämen tahti ja huojuu koroillaan.
Kuuluakseen hänen on korotettava ääntään. Näen naisen sulkeneen silmänsä ikään kuin hänkin haluaisi vaipua maahisten maailmoihin. Mietin, onkohan tämä joku scifi-kansan tavanomainen rituaalinen riitti kuten uskonnollisten herätyskokouksien kollektiiviset sielutripit.
Pidän scifi:stä kirjallisuutena, mutta en tiennyt, että sitä harrastettiin tällä tavalla suurissa ryhmissä. Koen olevani ulkopuolinen, joka seuraa kummallista näytelmää.
Eläkeläisistä joku poistuu turhautuneena, haki jotakin muuta.
Esitys jatkuu ja luennoitsija yrittää ankkuroida tilaisuuden maltillisemmaksi hakemalla toisenlaista näkökulmaa:
”ME tunne on ainoa valuutta, jolla voimme turvata olemassaolomme tulevaisuuden maailmassa, jossa kvanttitietokoneet ovat kytketty reaaliaikaista tietoa välittäviin laitteisiin, jotka ovat miljoonia kertoja tarkempia kuin ihmisen aistit.
Yritänkin kuvata kirjassani fantasian keinoin, mitä tapahtuu maailmassa, jossa on uusi ihmisestä johdettu tajuistava laji. Laji, jolla on uusia geneettisiä ominaisuuksia, laboratorioissa soluihin kopioituja hyödyllisiä ihmistä paremmaksi tekeviä geenikuvioita. Ominaisuuksia, jotka ovat myös digitalisoitu kvanttikoneiden hallitsemaan pilveen, jossa ne muodostavat globaalisen tajuisuuden klusterin uuden ajan kollektiiviseksi arkkityypiksi – ME-tietoisuuden maapallon henkiseksi kaikkitietäväksi isäksi. ”
Minulla on epämukava olo, rakennetaanko tässä sittenkin oikeasti jotakin uskonnollista kulttia. Nainen penkkirivin keskellä on kätkenyt katseensa ja katselee polviinsa. Hyminä voimistuu yhä ja sillä on nyt monimutkaisempi melodia ja se toistaa samaa pelkistä vokaaleista rakennettua lausetta kuin mantraa.
Puhujan ääni nousee:
”Kirjani on kertomus siitä, miten evoluution lajilliseen säilymiseen kuuluva jatkuvan tietoisen kehityksen ehto on yhtä tärkeä, kuin sattuma oli kehitysketjun alkupään ameboille. Luonto, aurinkokunta, galaksit ja maailmankaikkeus eivät kuitenkaan muutu muuksi pelkästään siitä syystä, että maapallon älyllinen kehitys kulkee eteenpäin. Siksi maapallon ekologia on myös tehtävä puolustuskelpoiseksi ulkoisia vaaroja kohtaan ja löytää keino auringon vallan nujertamiseen tuottamalla kaikki energia itse suljetussa tilassa, jossa ovat mukana kaikki toisilleen välttämättömät elämän muodot ja ihmiskunnan parhaat ideat. Ei koko ihmiskuntaa, vaan pelkästään sen parhaat yksilöt.
Luoda purkitettu maapallo, joka on kuin omavarainen avaruusalus, jossa energiankierto on hallittua ilman, että sen totaalinen määrä muuttuu kulutuksesta ja kaikki palautuu kierrätyksessä. Keinotekoinen atmosfääri, joka on stabiili ja puhdas, säävaihtelujen ollessa tarkalleen ohjelmoituja tarkoituksiinsa.
Sairaudet ja muut ulkoiset vaarat ovat tulevaisuuden yhteiskunnassa voitettu. Entinen elämän rosoinen monipuolisuus on säilytetty virtuaalisissa museoissa, joissa voi yhtyä eri aikajaksojen elämään todentuntuisissa simulaatioissa. Simulaatioissa, joissa syyn ja seurauksen logiikka tekee joka todellisuuspelistä uniikin.
Luoda sukupolvia, jotka ovat valmiita muuttamaan muualle ja kestämään planeettasysteemin ulkopuolisen juurettomuuden, satojen vuosien eliniän ja ehdottoman tarkoituksenmukaisuuksien vaatimukset. Istuttaa lajiin geneettisesti ikävystymistä kestävä ominaisuus ja tehdä tylsästä odottamisesta nautinto. Vähintään kymmenentuhannen vuoden päästä olemme jo matkalla jokaiseen suuntaan lähes valonnopeudella…”
Pysähtyy kesken lauseen kuin äkisti muistaen, että kyse on hänen uudesta scifi-kirjastaan eikä uskonnollisista visioista. Hän vaimentaa ääntään ja virnistää:
”Tietysti matkassa on mutkia ja kirjassa on dramatiikkaa, tunnetta ja turmellusta, rakkautta, petosta ja sankaruutta. Tieteen uudet löydökset muuttavat alati suunnitelmia ja ratkovat ongelmia, mutta samalla uusia vaaroja ilmaantuu.”
Muistan lukeneeni kirjan arvostelun päivälehdessä muutama viikko sitten ja yhteenveto oli jotenkin näin: ”Tulevaisuus On Kulman Takana” on scifikirja, joka on valistuneiden aikuisten viihdettä parhaimmillaan. Kuitenkin lukijan hankalien lauseiden sietokykyä venytetään äärirajoille, eikä johdonmukaisuus aina säily edes virkkeen alusta loppuun. Sen paras anti onkin kyky tuottaa mielikuvia ja tiedonjanoa. Kirjan loppuratkaisu lupaa jatkoa sarjalle ilmeisesti kustantajan erityisestä pyynnöstä varmuudenvuoksi, jos se yllättää ja saakin siihen yllyttävää menestystä.
Luennoitsija naurahtaa luennon loppua pedaten:
”Enpä taida olla ensimmäinen näillä ideoilla kirjoittava scifikirjailija, mutta uskon kykeneväni yllättämään lukijani yhdellä ja toisella omaperäisyydellä.
Salin ulkopuolella on mahdollisuus saada kirjani tuoreeltaan. Kymmenessä ensimmäisessä on numeroitu omistuskirjoitus ja kirjailijan DNA:ta laminoituna kansilehden kulmaan ajanhenkeä irvailemaan. E-kirja löytyy kaikissa formaateissa internetissä Amazon-kirjakaupoista.”
Kumartaa syvään useaan kertaan kädet ylhäällä kuin muslimi matollaan.
Kiitos ihmiset!!!!! Kiiitos!!!!!
Yleisö elää, hyminä on nyt bravo-huutoja, scifi-entusiastit heiluttavat lakanan kokoista banneriaan, eivätkä hurjat taputukset ota loppuakseen. Innokkaimmat kilpailevat kohti ovea varmistaakseen itselleen kirjailijan DNA:ta sisältävän keräilykappaleen.
Väistelen ryntäystä ja yritän luovia ulos ainoana saaliina kummallinen kokemus ja luonnos sielullisesti kauniista naisesta, enkä aio jäädä kilpailemaan kirjailijan laminoidusta hiuksesta.
Olen jo melkein ovella, kun joku koskettaa tarkoittavasti hartiaani. Käännyn ja salissa seuraamani nainen on hymyilevänä edessäni ja sanoo:
– Saanko kurkistaa piirrokseesi, näin että piirtäessäsi katsoit usein minua ja tulin siitä uteliaaksi, ehkä piirsit kuvaa minusta tai olin ainakin yksi yleisöstä. Nimeni on Anette ja olen kustantamon avustaja.
– Totta kai, änkytän, – luonnostelin kuvan sinusta koska erotuit muista ja sisääntulosi herätti huomioni. Muidenkin. Pelkkä nopeasti huitaistu piirros, joka on muistiinpanoni elähdyttävästä kokemuksesta, johon kuului myös näyttävä sisääntulosi.
Yritän hymyillä surkeana anteeksipyytävästi vakoiluani, en aavistanut, että joutuisin tilille siitä.
Ihmisten töniminen häiritsi, mutta hän on aivan tyyni ja kaikki väistivät häntä aivan kuin hänellä olisi ollut kosketuksilta suojaava aura.
Pää kallellaan, hiuskiehkuran valuessa hänen otsalleen, hän katsoo katse syvällä kuvassa, ikään kuin tavoitellen siitä itseään ulkopuolisena kokemuksena.
– Olenko siinä näköiseni? Hän kysyy leikkisän tiukasti ja katsoo viettelevästi.
Nauramme molemmat.
Hän sanoo sitten:
– Anteeksi, pitää mennä auttamaan Peraa kirjanmyynnissä, tule ostoksille niin tingitään.
Markku Lindroos Novellit 