Kummityttö

     Katselen luonnon muokkaaman louhoksen yli iltahämärissä mustuvaa merta, joka vähitellen hävittää horisonttinsa tummuvaan yöhön. Kauempana jyrkänteenreunasta alkuasukkaat ovat keränneet päivänmittaan risuja nuotioksi ja sytyttäneet sen.  Aluksi se palaa kituen ja tupruttaa paksua siniharmaata savua, hulmahtaa sitten kunnolla palamaan ja sinkoaa rätiseviä kipinöitä ilmaan, kunnes liekit muuttuvat juuristaan punertaviksi ja löytävät tasaisemman rytmin tanssiinsa. Näkymä on ihmisisineen kaksiulotteisen kiinalaisen siluettiteatterin pantomiimia, jossa ihmisten liikkuvat mustat ääriviivat piirtyvät häilähtelevää punakeltaista vasten.        

    Kuljeskelen hiukan sivummalla hälystä ja ylläni on tähtien pilkuttama taivas erämaana vaelteleville ajatuksille. Petra tulee viereeni, painautuu hetkesi kylkeäni vasten, kiertää sitten omistavasti kädet ympärilleni ja kurottaa suutelemaan poskeani lohduttavasti arvaten ajatuksieni sisällön. Rakkautemme on aina ollut tällä tavalla ymmärtävää laatua ja toisiaan täydentävää. Rannaton sisäinen avaruus hellyyttä ja tilaa. Joskus on niin hyvä olla.   

    Kumarrun suutelemaan hänen suutaan ja hänen hengityksessään tuoksuu hellyys. Taustalla pitkät mustat sormet rapisevat tiukalla rumpukalvolla kuin hypähtelevät herneet, isomman rummun leipoessa unisesti taustaa. Sielunsa yöhön parkuvan naisen ääni nousee ja laskee liekkejä seuraillen ja miesjoukko hokee kuorona bassossa yhteistä mantraansa. Nuotion laitamalle haalitussa kuumassa tuhkassa on lehtiin käärittyjä lihapaloja ja naiset ovat tuoneet kylästä ohuiksi kaulittuja leipiä, joita on isoina pinoina maassa. Olemme kaukana ja lähellä kaikkea mielen kokiessa olemassaoloaan vahvemmin kuin koskaan.

     Huomenna jatkaisimme matkaa maan sisäosiin, vaikka tiesimme sen vaaralliseksi alueella riehuvien aseistettujen sissijoukkojen takia. Etsisimme käsiimme kummityttömme pienestä kylästä, jossa oli koulu ja alueen sairaala. Meillä oli kuva isohampaisesta hymyilevästä tytöstä istumassa koululuokassa.  Vastine pienestä summasta jonka maksoimme joka kuukausi eräälle avustusjärjestölle hyvän omatuntomme hintana, mutta välitimme aidosti ja halusimme tehdä jotakin konkreettisempaa. Olimme kirjeenvaihdossa koko talven ja pidimme häntä miltei jo omana lapsenamme. Herkkä älykäs tyttö, joka kertoi näkevänsä unia meistä ja siksi olimme nyt täällä, matkalla tapaamaan häntä.

     Pysähdyimme kuitenkin muutamaksi päiväksi noudattelemaan matkanjärjestäjän elämysohjelmaa, johon tänään kuului etsiskellä fossiileja kalkkikiviseinämästä. Olimme roikkuneet tunteja kiipeilyköysien varassa tottumattomasti keinuen pystysuorassa jyrkänteessä ja pienillä hakuilla irrotelleet toivorikkaasti lohkareita, kaukana allamme pärskeiksi murtuva meri.

    Se oli jännittävää, mutta ruumiillisesti rankaa ja syötyämme hakeudumme väsyneinä muista syrjemmälle pystytettyyn telttaamme ja nukahdamme käsi kädessä viimeisen aistimuksen ollessa sormien lujapuristus.

    Aikaisin aamulla hiivimme leiristä herättämättä seuruetta ja kapuamme jeeppiin, jossa vuoraamamme opas nukkuu koiranunta. Kohta huristelemme lakeutta paksu pölyvana perässä kieppuen, edessämme päivän pituinen matka paahtavassa kuumuudessa.

    Savannin laitamilla kohtaamme meluavan sotilasjoukon, joka viittoilee kiivaasti menosuuntaamme, joku nainen itkee ja valittaa kovaäänisesti. Olemme ajaneet kiinni maassa riehuvan sodan. Vähän myöhemmin meidät pysäytetään ja joudumme tekemään selkoa, minne olemme menossa ja keitä olimme. Näytimme kartalta paikan ja kerroimme tarkoituksistamme löytää kummityttömme.  Päätä pyöritellen meille selitetään kolonnia englannilla, ettei kylää enää ole olemassa. Se oli tuhottu yöllä.

       Sisseillä on muutama romu lentokone, joista ne olivat heitelleet kotitekoisia palopommeja ja koko kylä oli nyt raunioina. Pieninä ryhminä kulkevat ryöstelevät sissijoukot seurasivat ilmassa kiertelevillä korppikotkilla kartoitettua reittiä, ampuivat mahdolliset eloonjääneet ja ryöstivät mitä oli ryöstettävissä. Hyökkäyksestä oli kuitenkin saatu tällä kertaa vihiä ja joukkio oli onnistuttu tuhoamaan sen ollessa poistumassa alueelta ja ruumiita näkyi verisinä myttyinä sotilaiden jaloissa.

      Meitä pyydettiin kääntymään, mutta valehtelin komentoa pitävälle sotilaalle olevani lääkäri ja voisin olla avuksi mahdollisille eloonjääneille, jos meidät päästettäisiin eteenpäin. Katsoin Petraan, joka nyökkäsi taistelunhaluisena. Sotilasjoukon johtaja kohautti harteitaan, osoitti aseellaan kylän suuntaan ja sanoi, että omalla riskillä sai tietysti kulkea miten lystää, kunhan emme tule heidän tielleen ja neuvoi vielä; tähystellette vain taivaalta haaskalintuja ja löydätte perille. Hän varoitti myös lelujennäköisistä miinoista, joita koneet saattoivat sirotella kulkuvälille kehitysapuna Kiinasta tai Venäjältä ja paljasti vitivalkoiset hampaansa.

     Ajaessamme eteenpäin Petra itki hiljaa ja yritin suojeluhaluisesti saada hänet luopumaan aikeesta seurata mukana, mutta hyväksyin ensimmäisen vastaväitteen, koska tiesin taivuttelun turhaksi ja koska tarvitsin häntä lähelläni enemmän kuin koskaan.  

     Kartassamme oli lyijykynällä tuherrettu ympyrän pienen ylängön vieressä ja tasaisessa maastossa se näkyisi kilometrien päähän. Se oli paljon lähempänä kuin aavistin ja iltapäivällä saavuimme pölyisinä perille. Seisoimme katsellen kukkulalta alastonta näkymää rikki pommitettuine savimajoineen.

     Viimeiset voihkinat ja avunhuudot olivat jo vaienneet, ja alueen yllä lepäsi kuolemanhiljaisuus, saatoimme vain vaistoillamme kuulla äsken riehuneen hirmutekojen jättämän ahdistavan värinän, kuin vaienneen sinfonian.

    Punaisenristin ryhmä tuli toisaalta paikalle iso ryhmä muutamaan jeeppiin ahtautuneena ja ihmettelivät meitä hetken, esittelin itseni nyt insinööriksi, joka IT-asiantuntijana oli ainakin lähempänä totuutta kuin lääkäri.  He kuuntelivat kohteliaasti selitystämme ja purkivat samalla tehokkaasti välineistöään. Meille ojennettiin iso punainen risti asetettavaksi vasempaan hihaan ja sain insinöörinä tehtäväksi johtaa pientä alkuasukkaista koottua puolialastonta raivausjoukkoa, joka kaarsi paikalle rämisevällä kuorma-autolla pitkät bambukepit käsissään ja muistutti sotaista heimoa keihäät tanassa. Turvallinen kotimme kaukana oli epätodellinen ja tämä oli nyt totisinta totta.

     Ydinryhmään kuului joitakin sotilaita, pari ruotsalaista sairaanhoitajaa ja etiopialainen lääkäri. Normaalisti he olivat pakolaisleireillä eivätkä liikuskelleet omatoimisesti vaarallisilla sota-alueilla, mutta nuori vastatullut lääkäri halusi nähdä mitä ympärillään tapahtui, osatakseen ennakoida vaarat joille oma leiri oli alttiina. Paikkasi samalla löytämänsä haavoittuneet ja pelasti vapaaehtoisella partioinnillaan jäljellejääneitä jatkamaan kivuliasta elämäänsä jossakin maan pakolaisvirroista.         

     Kylässä näytti pahalta, kaikkialla oli silvottuja ruumiita, joita kylän eloonjääneet koirat repivät toisilleen muristen hampaillaan. Etsimme toivottomuudesta huolimatta mahdollisia eloonjääneitä ja emme enää ajatelleet kummityttöämme. Kerroin lääkärille valehdelleeni sotilaille ammattini päästääksemme alueelle ja hän virnisti leveästi ja sanoi ettei se ollut kovin viisasta, koska sotilaat ja sissit kaappasivat mielellään lääkäreitä paikkailemaan haavojaan. Olivat kateissa joskus vuosia. Taputti samalla pistoolia vyötäisillään ja kertoi naurahtaen olkapäähänsä operoidusta GPS-paikantimen sirusta jota ruumiin oma sähköjännite piti toiminnassa niin kauan kuin henki pihisi.

     Raahasimme mahdollisimman nopeasti kuoppaista tietä alas kylään tarvittavaa välineistöä, koska mukana olevat ajoneuvot eivät päässeet pitemmälle miinavaaran ja pommikuoppien takia. Jouduimme jättämään myös kuorma-autoon kytketyn painavan vinssin hyödyntämättä ja naarmuisin käsin ja yksinkertaisin vipulaittein taistelimme itseämme suurempia kasaan romahtaneiden talojen muurilohkareita vastaan. Näin pieneksi ja kaukaiseksi kyläksi olivat talot olleet kummallisen suuria ja hyvin varustettuja, eikä yksinkertaisempia savimajoja ollut kuin varastoina siellä täällä. Varmaan jonkun Euroopassa rikastuneen jalkapalloilijan tai juoksijan synnyinkylä, jolla oli ollut oma koulu ja diesel käyttöinen voimalaitoksensakin.  

     Aloimme ahkerasti etsiä pienintäkin elonmerkkiä ohuilla bambukepeillä työntelemällä niitä varovasti lohkareiden alle muodostuneihin koloihin ja kuulostelimme mahdollisia ääniä osuessamme johonkin pehmeään. Näin miten Petran ilmeissä oli lapsensa hukanneen äidin kovat juonteet ja tiesin, ettei hän luovuttaisi ennen kuin olisi löytänyt kummilapsemme elävänä tai kuolleena.

      Pitkän, turhalta tuntuneen etsinnän jälkeen huusi joku aivan lähelläni ”täällä” ja kiiruhdin paikalle, työnsin omankin keppini varovasti rakoon ja tunnustelin jotakin pehmeää, ja kun työnsin kovemmin, kuulin tukahtuneen voihkaisun. Voimia säästelemättä aloimme varovasti raivata pois muurinpalasia huutaen samalla apua.

     Kiireestä huolimatta meidän täytyi edetä hitaasti ja järjestelmällisesti sekä varmistaa, ettei suojeleva kolo vajonnut kasaan. Meillä oli onnea ja pitkän aherruksen jälkeen saimme kaivettua esiin pienen pölystä yskivän tytön, joka riekaleiksi repeytyneissä vaatteissaan tärisi kylmästä ja pelosta. Pyöreillä pelokkailla silmillään hän katsoi meitä muurilaastin puuteroimat kasvot harmaina kohollaan uskaltamatta edes itkeä.

     Hellästi Petra nosti hänet syliinsä ja kevyesti silittämällä maanitteli esiin helpottavia kyyneliä pölyisille poskille. Itkimme kaikki. Tyttö oli onneksi muutamaa naarmua lukuun ottamatta vahingoittumaton ja olimme onnistuneet tehtävässämme, vaikka muut raunioista kaivetut ihmisruumiit olivat jo kuolleita.

     Lääkärin suojana olleet sotilaat tappoivat isännättömät koirat ja kasasivat ruumiit kylän laidalle, valelivat bensiiniä päälle ja sytyttivät pahalle haisevan roihun. Äsken eläneet ajattelevat, inhimilliset, tuntevat olennot olivat sikin sokin, jäsenet harallaan hengettömänä savuavana kasana. Kukaan ei edes yrittänyt selvittää kuolleiden henkilöllisyyttä, koska sellaisia tietoja ei ollut tai ne eivät olleet enää kenellekään tärkeitä. Väestönlaskenta oli summittaista, se kylä ja niin ja niin monta sielua. Epidemioitten pelko kuumassa ilmassa ei sallinut asioiden liikaa mietiskelyä ja ainoastaan kahden valkoisen lähetystyöntekijän ruumiit asetettiin erikseen ja niille kaivettiin eurooppalaiseen tapaan haudat.

     En miettinyt enää mitään, vaan oksensin uupumuksesta ja katselin apaattisena näytelmää, jossa oli hurjaa kauneutta. Näkymä palaisi varmasti yhä uudestaan mieleeni niin unessa kuin valveessa herättäen ajatukset joihin aivoni eivät juuri nyt suostuneet.

     Sotilaat ruiskuttivat vielä desinfiointiainetta raunioihin. Ilta pimeni nopeasti sysimustaksi yöksi. Jotkut olivat pystyttäneet aherruksemme aikana suuren sotilasteltan sekä kasanneet risuista ja raunioista löytyneistä puunkappaleista suuren nuotion. Istuin väsyneenä pienen tytön lämmin ruumis rintaani vasten ja katselin lepattaviin liekkeihin.  Petra silitti hiuksiani ja oli onnellisen näköinen kaiken kauheuden hetkeksi unohtaneena. Olimme löytäneet kummityttömme ja päättäneet viedä hänet mukanamme kotimaahan, jos vain pystyisimme.

    Alueella jatkui sota ja veriset jäljet polttivat maata, tuhannet hukatut elämät kärsivät turhaan kuolinkamppailunsa asian puolesta, joka oli vain typerä keksintö vallanhimoisissa ja ahneissa aivoissa.  Ihmiset oli molemmin puolin yllytetty toistensa kimppuun iskusanoina isänmaa, vapaus ja oikeudenmukaisuus, mutta kyse oli vain ryöstämisestä ja riistosta.

     Kuolleet olivat kuitenkin kuolleita ja aamulla pidimme lyhyen muistotilaisuuden tuhkan kätkevän joukkohaudan äärellä, joka oli jo lapioitu huolimattomasti umpeen ja tuhka hippuja tanssi tuulessa etsien paikkaa laskeutua. Heti tilaisuuden jälkeen Petra, Riina ja minä ajoimme pois samaa tietä kuin olimme tulleetkin.

     Pääkaupungissa saimme lahjuksin, rukouksin ja uhkauksin viikossa tarvittavat paperit kuntoon ja lensimme kaikki kolme kotiin kipeästi tietoisina, että Riina ei ollut se sama tyttö, jonka kanssa olimme olleet kirjeenvaihdossa, iältäänkin paljon nuorempi. Mukanamme otetun valokuvan oli Petra hukannut tahallaan jonnekin ja korvasi sen tuoreilla perhekuvilla, joita näpsi yhtenään kännykällään. Välttelimme aihetta muutenkin, mutta kuulin Petran itkevän öisin.

    Olimme tietysti salaa toivoneet adoptiota matkustaessamme tapaamaan kummilastamme, mutta se ei ennakkotietojen mukaan ollut mitenkään mahdollista. Koulua käyvät lapset olivat maan tulevaisuus ja lait olivat tiukkoja ja kansainvälisesti valvottuja. Emme olleet edes varmoja olisimmeko päätyneet sellaiseen ratkaisuun, vaikka olisi ollut mahdollistakin. Kotimaassa joskus vierasmaalaisen näköisiä kivitetään koulujen pihalla ja haukutaan ties miksi. Olisimme ainakin pohtineet tarkkaan, jos tilaisuus olisi tullut. Nyt emme harkinneet lainkaan ja olimme varmoja.

    Asiat olivat kääntyneet nyt toisiksi, synnyimme tilanteesta perheeksi ja se ymmärrettiin kaikkialla asioidessamme. Saimme lapsen mukaamme suomalaisin hätäviisumilla ja passilla jotka lähin paikallinen edustus toimitti omalla kustannuksellaan.

   Kotiin päästyämme monien välilaskujen jälkeen isosilmäisen lapsen kanssa, jonka vaatevarasto oli paisunut lentoasemien hienoissa lastenvaatemyymälöissä nyyttien korvatessa viina ja parfyymi ostokset. Kaikki sujui hyvin ja lapsi luotti kasvavalla kiintymyksellä meihin, vaikka arastelimme yhä kutsua itseämme isäksi ja äidiksi. Tiesimme, että kaiken sen tavattoman oudon keskellä jota lapsi juuri nyt koki, ei ollut sopivaa häiritä hänen muistojaan vanhemmistaan. Toivottavasti hän ei unohtaisi heitä koskaan.

Kotiin päästyämme emme puhuneet aluksi Afrikasta tai siitä mitä olimme kokeneet, vaikka meille tarjottiin innokkaasti kriisiapua kotimaassa. Vähitellen kuitenkin käsitimme, että asioista olisi puhuttava kolmenkeskeisesti tai tuhoutuisimme purkamattomien traumojen kiertäessä mielessämme.

   Aloimme systemaattisesti ottaa selvää asioista, kylän elämästä ja hankimme lähetysseurojen kautta kuvia ja tietoa tuhotusta kylästämme ja siellä asuneista ihmisistä.  Riina hymyili kosketellessaan tuttuja kasvoja kuvissa ja puhui omalla kielellään jotakin jota emme voineet ymmärtää, tuskin olisimme halunneetkaan, vaikka olisimme osanneet hänen kieltään.

     Petra löysi taas kuvan kummitytöstämme ja näytti sitä Riinalle, joka pyöritti vain päätään ettei tuntenut häntä, eikä kuvan luokkahuonekaan ollut tuttu. Olimme kai kirjoittaneet avustusjärjetön joulupukille kirjeemme, jossa joukko koulutettuja tonttuja vastasi maksusta ja monistettu kuva oli vain ostettu illuusio yhteydestä määrättyyn lapseen.

   Olimme omatoimisesti matkustaneet yllätysmielessä etsimään kummilastamme, eikä meitä ehditty estellä verukkeilla tai rauhoitella sekaantumisilla. Nyt sillä ei ollut väliä, vaikka kokemukseen liittyy kipeä tieto olosuhteista, joista pakolaiset lähtevät ja tieto siitä, ettei apu mene aina perille suorinta tietä, jos ollenkaan.