Jäähyväiset Pariisille

Junanikkunassa ohi kiitävien yksityiskohtien muotojen viivat, jotka piirtävät vuodenajan väreissä vuorenrinteet, tai havumetsän reunustaman peltomaan. Maiseman ehtimättä syöpyä tajuntaan pysyvästi, on vain liikkumisen tunne entisestä poispäin ja eteenpäin, kohti epämääräistä tulevaisuutta odotuksineen.

Joskus juna pysähtyy pienelle asemalle, ja unenpartaalle herpaantunut mieli herää alkaen uteliaasti seurata junaan nousevia ja sieltä lähteviä, ikään kuin näkymä kertoisi kaikki pikkukaupungin elämän olennaiset asiat. Junann nytkähtäessä taas liikkeeseen ja kaupunki häviää näkyvistä on se jo unohtunut aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Radanvarsien suurkaupungit ovat toisenlaisia ja jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Loputtoman pitkien, rumien ratapihojen reunoilla hidastelevan junan ikkunoissa pilkistelee laitakaupungin likaisia siirtolaislähiöitä. Niillä on oma sekoittunut kulttuurinsa, köyhyyden huoli ja kivettyneiden ihmisilmeiden kieli. Ei ole hiljaisten tapahtumien arvattavaa jatkumoa, jolle rakentaa turvallinen elämä, vaan kaikesta on taisteltava kynsin hampain toisiaan häiritsevien tapahtumien rauhattomassa sekamelskassa.

Juna hidasteli lähestyessään Pariisia, kiskot kirskuen se vaihteli raiteita suunnistaessaan vakiolaiturilleen pronssipylväiden kannattelemaan pölyiseen lasikatokseen. Malttamattomimmat kurottelivat hyllyiltä tavaroitaan junan vielä nytkähdellessä rajusti löytääkseen sille varattuun laituriin. Tasapainottelivat vuoroin kiroillen, vuoroin pahoitellen nyytteineen ahtaalla käytävällä toisiaan tönien.

Hätiköinti hieroi loput unet silmistäni ja sytytti suurkaupunkiin saapuneessa kihelmöivän levottomuuden. Pääteasema. Oli vain kerättävä tavarani, ja työnnytävä asemahallin etsimään tietä ulos kadulle sen värikkäästä sekamelskasta.

Kööpenhaminan yöjuna oli pahasti myöhässä ja aurinko oli jo noussut lakikorkeuteensa.  Harmaansävyisistä katto- ja päätyikkunoista siivilöityvä valo hajosi kelmeänä kajona kiiltelevään kivilattiaan luoden suttuisia varjoja kulkijoiden taakse.

Olin vain kävelymatkan päässä pienestä hotellista ja sieltä varaamastani ullakkohuoneesta. Olin asunut samassa karussa huoneessa kauan sitten, ja halusin kokea samoja tuntoja kuin kuljeskellessani kauan aikaa sitten, rahattomana nuorukaisena vaikeuksillesi välinpitämättömän maailman armoilla. Haluan kai kokea jokaisella solullani ja koko sielullani uudestaan tuon menneisyydessä koetun vahvan elämäntunteen. Suloisen kipeää nuoruutta, jossa oli enemmän vastauksia kuin kysymyksiä.

Nuhruisen hotellin tuloaula rappukäytävän alatasanteella asioimisluukkuineen oli ennallaan. Entisestään lihonut matami rehotti läskit levinneenä ohutjalkaisella tuolilla, jonka kestokykyä sieti epäillä. Nainen ei osoittanut tuntemisen merkkejä, olihan edellisestä vierailusta jo aikaa vuosia. Palvelu oli samanlaisen asiallista ja ytimekästä ilman ylimääräistä sydämellisyyttä, ja vain sata frangia yöstä oli vaihtunut kahteenkymmeneenviiteen euroon ja koko viikko oli maksettava etukäteen. Sillä rahalla sain pienen avaimen, johon oli renkaalla kytketty tavattoman suuri puupala. Hissiä ei ollut, vain joka askelmalla kuuluvasti kaikuvat jyrkät raput. Neljä kerrosta ja viimeiseltä tasanteelta kapeat narahtelevat lankkuportaat pölyiselle ullakolle, jossa oli vain yksi ovi. Ovi minun huoneeseeni.

Huone oli pieni, ikivanhoilla kalusteilla täytetty hämärä tila, ja tarkalleen sellainen kuin muistin. Se oli väreiltään synkkä ja yksityiskohdiltaan aistillisen karu kuin vanha savujen mustaama maalaus. Jos etsi arkirealistista nostalgiaa ja mennyttä vuosisataa, niin tässä sitä oli koko rahalla. Hämärän huoneen ikkunasta leviävässä valoraidassa tanssivat pölyhiukkaset, olivat kuin edellisen vuosisadann nälkäisen boheemin leijuvaa henkistä jäännettä. Narisevien lattialankkujen päällä oli yhä sama kulunut itämainen matto, seinänvieressä koukeropäätyinen messinkisänky täynnä tyynyjä tiukasti kudotulla marokkolaisella aasinloimella. Ikkunan edessä on pieni pöytä ja tuoli, katossa johdossa riippuva lamppu ilman varjostinta. Huoneen nurkassa on matala kaappi ja sen päällä antiikkinen porsliinipesuvati ja lautasella lavendelille tuoksuva saippua. Seinällä puutapeissa roikkuu pyyhkeitä, eikä ole vaikea arvata kaapin sisällä olevaa porsliinipottaa toisenlaisiin tarpeisiin. Sen kyljessä on kuva kahdella jalalla hirnuvasta sinisestä hevosesta, joka ei sinisestä väristään huolimatta muistuta kiinalaista porsliinitaidetta.

Jokainen esine oli ilmeisesti tuotu todellista tarvetta paikkaamaan yksi kerrallaan, ei tänään eikä eilen, vaan vuosikymmenien kuluessa, kukin asukas varojensa mukaan. Vähillä rahoilla piikojen, nälkätaiteilijoiden ja alastonmallien kirpputoreilta hankkimia esineitä. Monet risoja ja hauraita. Sivuseinällä on haalistunut maalaus makaavasta naisesta divaanilla ilman signeerausta, ehkä taiteilija on maksanut vuokransa taulullaan. Maalauksen alla on monta kertaa kasaan parsittu, saumoistaan puhkeillut nojatuoli, vieressään varjostimensa menettänyt kirjan ylle kumartava jalkalamppu.

Sattuman varaisesti kasautunut sisustus on upeaa rustiikkia. Tuskin paraskaan sisustusarkkitehti pystyisi samaan, yritti miten paljon hyvänsä. Vinossa katossa on narahtaen avautuva pikkuruinen ikkuna. Sen alla on räystäs, jossa kirjava kyyhky kurkistelee sisään. Hajumaailma ullakkokerroksessa on vanhaa puuta, nahkaa ja vanhojen vaateiden homeista lemua. Tasanteen vuosien likaamaasta kattoikkunasta paistavan aamuauringon himmeässä valokeilassa tanssivat pölyhiukkaset saavat vaistomaisesti pidättämään hengitystä.  

Tyhjensin laukkuni ovenvieressä olevaan suureen kaappiin, ja heittäydyin sitten narahtavalle antiikkiselle rautasängylle, upoten tyynymeren läpi kivikovalle olkipatjalle. Huonosti nukuttu yö junassa vaati nyt korvauksen, ja nukahdin saman tien. Matkalla hotelliin olin ostanut rapeakuorisen patongin, camembert juustoa, ilmakuivattua kinkkua ja puolikkaan pullon Beaujolais Villages. Se oli ollut jokapäiväinen ateria vuosikymmeniä sitten ja kelpasi nytkin. Silloin oli talvi ja olin käyttänyt räystäsränniä ikkunan alla öisin viileänä ruokasäilönä. Muistot palasivat elävinä ja tutut maut tulvivat suussani ennen kuin olin edes puraissut patonkiani. Vietin ensimmäisen päiväni nojatuolissa viltti polvien päällä ja luin mukanani olevaa kirjaa ja kirjoitin muutaman rivin junassa aloittamaani kannettavan päiväkirjatiedostoon.

Olin aikonut kirjoittaa silloinkin päiväkirjaa sitä varten varaamani vahakantiseen vihkoon, mutta en ollut kirjoittanut riviäkään, koska olin unohtanut hankkia kynän, ja innostuksen hiivuttua aikomus unohtui, eikä enää palannut huolien täyttämällä matkalla.Kaduin saamattomuuttani myöhemmin, koska olisin halunnut muistaa tuntemukseni sellaisina kuin ne koin nuoruuden paatoksessa. Nyt se on myöhäistä vaikka karussa ullakkohuoneessa on lähes kaikki hajujineen ja tavaroineen samanlaisena talellella. Se oli kuin museo, eikä huonetta oltu vuokrattu enää vuosiin ja hotellin uudistuksissa se oli jäänyt entiselleen. Hotellinpitäjä oli ihmetellyt huonetilausta tehdessäni, että joku halusi nimenomaan yöpyä siellä. Nainen oli kuitenkin imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja poistanut katon rajasta hämähäkinseitit, kun olin luvannut maksaa siivouksesta erikseen. Huone oli minulle kuin valokuva josta saattoi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta sen taltioimaa hetkeä. Naurahdin hölmöä ajatusta ja kirjoitin sen ylös koska mieleeni ei tullut muuta ja suljin läppärin.

Illan mustuessa yöksi seisoskelin valot sammutettuina katsellen avoimesta ikkunasta Pariisin kattojen pyöreiden savupiippujen ylle kohonutta kelmeänväristä kuuta ja juon viiniä pullonsuusta humaltuen mielen kokonaan valtaavista takautumista, jotka sopivat täysin tähän samaan huoneeseen juuri nyt, ikään kuin kaikki jatkuisi saumattomasti kauan sitten eletyistä hetkistä, ja kuluneet vuosikymmenet olisivat kadonneet jonnekin.

Yöt olivat nytkin syksyisen koleita, eikä huoneessa ollut minkäänlaista lämmitystä, oli vain nojatuolin selkämyksellä monta kerrosta epäilyttävän läikikkäitä vilttejä ja öisin potalle mennessä paleli kuin horkassa. Näinhän se todellisuudessa oli ollut, miten sen saattoi unohtaa.

Tyhjentäessäni aamulla kadella jalalla hirnahtelevan hevosen porsliinipottaani alakerran ketjusta vedettävään, kuuluvasti kohisevaan ja lopuksi korahtavaan vessanpönttöön, valitin toimistusta seuraavalle madamille kylmyydestä, ja hän lupasi toimittaa lämpöpuhaltimen huoneeseen eri maksua vastaan.

Tiesin, että sähkö on kallista, mutta ikäiseni minimi vaatimus on, ettei tarvitse palella öinään. Puhaltimen korottamalla huuone hinnalla olisin saanut vuokrattua sviitin kolmentähden hotellista. Suutuin, uhkailin kaikenlaista harkitsematta sanojani ja ihmeekseni sain tingittyä korotuksen ensin puoleen ja sitten neljäsosaan. Kovan tinkimisen jälkeen olin huomaavinani hotelliemännän häijyssä ilmeessä hiukan kunnioitusta.

Valehtelin uteliaalle, ovea haukansilmin vartioivalle harvahampaiselle eukolle olevani kirjailija, antaakseni uskottavan selityksen omituisuuksilleni. Nyt hän hymyili mielistelevästi, kun kuljin hänen ohitseen kameralaukku olkapäälläni joka aamuiselle kaupunkikierrokselle.

Jokaisella lienee joku elämäntapaansa sopiva paikka jossa saa olla rauhassa vain oma itsensä. Minulle sen ei tarvitse olla erityisesti missään, ja se voi olla puistonpenkki, katukahvila tai mikä hyvänsä paikka, jossa mielleyhtymät saavat häiritsemättä punoa näkemääni sisältöä ja merkityksiä. Päämäärättömiä, irrallisia mietteitä, jotka elävät vain sen hetken ja unohtuvat sitten.

Aamu sinnitteli sumussa, kävelin Boulevard de la Madeleine:ä vanhan Oopperan suuntaan ja menin samaan kahvilaan kuin edellisinä aamuna. Tilasin englantilaisen aamiaisen cafe-americanolla, joka käytännössä oli tuplaespresso, paistettumuna paahtoleivän kera ja nokare kovaa voita. Kopea tarjoilija ei anna hymyä, vaikka olen varma, että hän muistaa minut. Olin ollut antelias juomarahojen suhteen, istunut useana päivänä samassa pöydässä ja tilasin aina samaa.  Pöydän valintaan vaikutti näköala vilkkaalle kadulle.

Kahvilan vieressä jalkakäytävällä oli halpahallityylinen myyntitiski, josta saa halvalla kodin perustarvikkeita joka tarpeeseen. Pölyhuiskia, kaikenkokoisia laukkuja, leluja, sähkötarvikeroinaa, sukkia, kalsareita tai vaikkapa vanhanaikaisen pöytäkellon. Se oli kuin pieni kirpputori.

Kiinnitän huomiota vanhaan kumaraiseen naiseen, joka tarkastelee tavaroita huolella.  Hänen pukeutumisensa on kuin elämänkerta. Musta hänen yllään on kaunis väri.

Naisella on pitsikoristeinen jakkupuku, musta lierihattu, iso punainen nahkalaukku, kuvioiset kengät, kädelle laskostettu huivi pitkine sateenkaarenvärisine hapsuineen ja kauluksessa röyhelö  –  yleissävy on tumma. En ole koskaan nähnyt mitään näin arvokkaasti kaunista vanhusta. Vaateet ovat viisikymmentä luvulta, ehkä jo ennen sitäkin valmistetut ja yksilölliset. Varmaan sen ajan huippu suunnittelijan luomus parhaista materiaaleista, jotka pitävät kuosinsa vieläkin.

Vanhus on ikään kuin pysäyttänyt ajan johonkin hetkeen ja elää vain sille välittämättä maailman muutoksista. Asu on kuin suruasu, johon on ajan myötä palannut värillisiä elämänraitoja menettämättä pyhittämäänsä muistoaan. Naisen ruumiinkieli ei ole alistunut vaan arvokkaan aristokraattinen ja itsetietoisen älyllinen. Sen jonka hän on sallinut pukeutumiselleen, hän on jo sallinut muistoilleen, suuret kultaiset korvakorut kertovat sen kaikille.

Unohdin naista tarkkaillessani tarjoilijan tuoman aamiaisen ja kanamunan, herkullinen löysä tuma on jäähtynyt tahmeaksi mössöksi ja kylmä kahvi maistuu pahalta. 

Tarjoilija seuraa paikaltaan ovensuusta aamiaisen unohtanutta tuijotteluani käsittäen syynkin, ja kun huomaan, tulee luokseni ja sanoo hiljaisella äänellä,

–  Hän tulee jokaisena arkipäivänä ja ostaa jotakin pientä – kutsumme häntä Émilie:ksi. Hänellä on aina tuo sama ikivanha asu, jossa on paljon mustaa ja lerppahattu.

Vastaan,

–  Varmaan omaisuutensa ja miehensä jo aikaa sitten menettänyt vanha hienostonainen, jolla on suuri asunto ja pieni eläke, lapset ties missä. Ehkä hänellä on ollut myös näyttävä ura muodin tai taiteiden alalla, ehkä kuitenkin vain ompelijana. Ensin kutsujen täyttämä maailmansotaa edeltänyt seurapiirielämä sitten miehitys ja sitä seurannut pula-aika.

Tarjoilija yhtyy innostuneena mielikuvitusleikkiini,

–  Tavara, jota Emilie ostaa on kaikkein halvinta roinaa, joka myyntilaatikoissa on tarkoitettu kadun yläpäässä asuville algerialaisille ja siirtomaista tulleille mustaihoisille.  Hän on nainen jolle voisi kuvitella monenlaisen elämän ja historian ympäristö todellisuuksia. Luultavasti hänen tosikertomuksensa voittaessa ne kaikki.

Tarjoilija hymyilee surumielinen pilkahdus ilmeessään kuin olisi omiin ajatuksiinsa rakastunut.  Hän korjaa samalla pois aamiaisen ja sanoo tuovansa uuden annoksen, jos lupaan syödä sen heti. Mielleyhtymillä runoilevat sukulaissielumme ovat kohdanneet.

Mietin vielä, ettei arkipäivä ole yhtä romanttista kuin kuvitelmat, sodat ovat julmia ja suurkaupungit säälimättömiä. Olen varma, jos menen ”Emilien” viereen, tuntisin nenässäni pumpulisista alushousuista lemahtavan virtsanhajun.

Maleksin sitten näkymääni pohtivassa mielentilassa sattumanvaraisesti kadunkulmissa kääntyillen. Nuuhkin juustopuotien lemua, ohikulkevien naisten parfyymien tuoksua ja Seinen vierustan kirjalaatikoiden kelastuneen paperin hajua. Kaksi opiskelijanaista soitti selloa juutalaiskorttelissa kirkkaassa valossa. Olivat raahanneet raskaita soittimiaan paikasta toiseen etsien sopivaa yleisöä Dvorakin sellokonsertolle.

Toinen naisista oli alttarimaalauksien madonnamaisen pyhimyksen kaltaisesti kaunis alas katsovine utuisine silmineen. Kuvitelmissani hän rakastelee silmät ummessa Dvorakin sellokonsertti kallossaan, tavoitellen sävelkuvioita löytääkseen seksuaaliselle hurmiolleen käsittämänsä kielen. Minäkin aina rakastelen suljetuin silmin, tunteakseni viettien tarkoituksien kaiun soluissani. Orgasmin, jossa maistuu hormonihyökyjen metalli, jolla on elohopean sinertävä väri.

Soittava nainen vilkaisee hätääntyneenä suuntaani ikään kuin kuullen ajatukseni, jousi painautuu kovemmin kieliin ja sello vastaa ääntään syventäen. Olen yhä aamulla alkaneessa todellisuuden hämärryttävässä rajatilassa, josta pääsee ulos vain kävelemällä itsensä väsyksiin. Kävellessäni pois, naisen kapeat sormet kiipeilivät soittimen kaulalla ylös alas, pysähtyivät venyttämään nuottia, vibraton aallottaessa ilmaa kuten painovoima avaruutta.

Päätän jatkaa matkaa Seinen toisella rannalla olevaan Musée d’Orsayn, koska se on tarpeeksi kaukana kävelyterapian tarpeisiin. Sitä paitsi siellä voin täyttää ajatukseni jollakin ulkopuolisella, missä on hyväksyttyä vaipua mielikuvituksensa syövereihin. Ohitan Notre-Damen, ja latinaiskorttelin laidalla valitsen kulkea ikävystyttävää joensuuntaista ulommaista jalkakäytävää ja perillä museossa olen onnistunut pääsemään uupumuksen ajatuksettomaan tilaan.

Tarvisen ensiksi kuitenkin paikan levätä hetkisen ennen kiertelyä museossa. Sen kerrosten välisissä rapuissa on tasanteilla lämmitettyjä kivipenkkejä ja tarvitsin kipeästi paikan, jossa voisin torkahtaa toviksi. Kummallisen rauhallinen paikka kaiken kuhinan keskellä. Lähelläni on leveään marmorikaiteeseen nojaava tyttö, joka lukee kirjaa, museon päätyseinällä on valtavan kokoinen runsaasti koristeltu kullattu asemankello. Se on pysähtynyt viimeisen junan mentyä ja eikä kiirettä ole.

Värien harmonisoiva tunnelma on kuin yksi museon maalauksista. Tytön spiraaleiksi käherretty punertava tukka valuu vyötärölle, musta melkein lattiaan yltävän takinhelma on kohollaan ja paljastaa varpaillaan lepäävän jalan, jossa on paksupohjainen kenkä. Asetelma on kuin ympäristön unohtanut miete. Museonpäädyn savulasiseinän hämyksi suodattama päivänvalo ja lisää ulottuvuuksia lumoavaan tunnelmaan.

Olen nyt täysin hereillä ja kuumeisesti tarkistan mukanani olevan kameran asetuksia, ja polvistun mahdollisimman huomaamattomasti kivipenkille aivan kuin rukoilisin ettei nainen liikkuisi. Kaiken on taltioituva juuri sellaisena kuin näen sen nyt. Rajaan kohteen mielikuvaani vastaavaksi, tukien kameran mahdollisimman liikkumattomaksi ja painan toivorikkaana laukaisinta. Se on maaginen silmänräpäys, johon ei liity pienintäkään epäilystä. Tyttö ei huomaa läsnäoloani ja poistun paikalta kuin varas.

Rauhoittuen kuljen salien läpi huoneesta toiseen ja pysähdyn Gustave Courbetin, ”Maailmanalkuperä”, teoksen eteen. Se on hyvin realistisesti maalattu makaava alaston nainen. Lähes jokainen vierailija sen huomattuaan kääntää päänsä nopeasti muualle ja jatkaa edelleen, ikään kuin se olisi pelkkä tyhjä kehys. Olen kuitenkin varma, etteivät he näe mielessään muuta pitkään aikaan.

Ajatukset virtaavat taas kiihtyvää vauhtia. Sukupuolisuus on kaikille eläville olioille raskas taakka, josta ei pääse eroon kuin lobotomialla tai vanhuuttaan. Minkäänlaista seksuaalista vapautta ei ole olemassa, eikä ole siihen liittyvää syntiäkään. Se ei ole psykologista vaan biologiaa. Himoinen vietti, joka kehottaa ja vaatii, se on sekä onni, että hulluus, rakkaus ja viha, halua ja kieltämistä, valhetta ja syvimpiä totuuksia.

Amerikkalainen keski-ikäinen nainen on aivan kupeessani ja arvioi haaleansinisellä katseellaan minua kuin seksuaaliobjektia. Hän ei ainakaan pelkää. Nainen on kai iässä, jossa haluaa jatkuvasti ja jokainen todellinen tai kuviteltu torjunta nakertaa itsetuntoa. Elämä on kyltymätöntä kysymistä ympäristöltään totuutta, kuin aamuiselta peililtä, joka näyttää säälimättömästi jokaisen vanhenemisen merkit.

Tunnen osanottoa hänen vanhenemisensa helvettiä kohtaan, toisaalta ihmisten loputon realiteeteista karannut turhamaisuus kuvottaa. Haluaisin jokaisen katsovan ensin miljardien tähtien avaruuteen ja sen jälkeen ympärilleen. Pohtia sitten ongelmiensa suuruutta ja tyytyä osaansa. Onnellisuus on juuri sitä.

Viidennessä kerroksessa, salissa 31 on Edgar Degas Petite danseuse de quatorze ans patsas. Siinä on tietämättömän aikansa sekoitus viatonta nuorta kauneutta ja taiteilijoiden syntisen elämän syfilistä. En ymmärrä miksi ajattelen juuri näin. Teoksen sensuaalisuuden katselemisesta en voi saada tarpeekseeni, ikään kuin siinä olisi syvällinen kertomus, jota jää pakosta etsimään.

Seuraavaksi pysähdyn Van Gogh:in Millet jäljitelmään viljankorjaajien rennosta lepohetkestä. Se saa aina hyvälle mielelle, koska sitä katsoessani muistan erityisen hetken elämässäni alkuperäisellä tavalla.

Makaan auringossa lapsuudenkodin maakellarin heinikon peittämällä kupeella mieli sulaneena aurinkoon ja näen solujen uivan suljettujen luomien takana verisuonien punaamassa kyynelmeressä.

Muistikuvaan ei liity minkäänlaista tapahtumaa, mutta silti se on jostakin syystä tärkeä. Tuon kaltaisia ilmestyksenomaisia hetkiä on vain muutamia koko elämän varrella. Hetkiä, jotka ehkä muistetaan kuolemanhetkellä vastauksina sille mikä elämässä on ollut tärkeää. Tuollaiset välähdyksen kaltaiset yksityiskohdiltaan tarkat muistikuvat lienevät jonkun merkittävän elämänmuutoksen tai sisäisen kasvamisen merkkeinä syöpyneet mieleen kuin sieluun tatuoituna.

Taide todella puree ajatuksiin toisinaan.

Siirryn kahvilaan, mutta siellä ei ole vapaata pöytää, ja tyydyn ottamaan muutaman valokuvan ikkunaksi tehdyn ison kellotaulun läpi, jossa viisarit näyttävät 9:21. Numerokehikon välistä näkyy kaukana Sacre Care kirkko kukkulallaan. Kahvilassa vastavalo tekee istujista mustia siluetteja, ja toisiinsa kumartuneet päät keskustelevat kai impressionistien vaikutuksesta moderniin taiteeseen tai omista huolistaan. Helvetti miten nälättää.

Menen ulkoilmaan ja otan taksin Gare du Nord asemalle ja nälkä tekee päätöksiä puolestani. Pysähtyessäni Brasserie Teminus Nord ravintolan edessä olevaa ruokalistaa silmäilemään, asiakkaita kadulla kalastellut tarjoilija puoliväkisin tönii sisemmälle. En kyennyt torjumaan hyökkäystä, ikään kuin kieltäytyminen olisi ollut henkilökohtainen loukkaus tarjoilijaa kohtaan. Oma tahtoni on aina tällaisissa tilanteissa kuin hahmotonta sumua josta en saa otetta.

Ravintolan valkoisin pöytäliinoin katettujen pöytien ja räikeä valo lisää ärsytystä. Yksinäinen nainen istuu aivan ikkunan vieressä ja pitää silmällä sisäänkäyntiä. Hän on kauttaaltaan väritön ja harmaa. Vilkuilee hermostuneesti suunnasta toiseen kuin varuillaan oleva varpunen. Haaleat harhailevat silmät vaihtavat sävyä valon osuessa niihin erisuunnista. Ne ovat kuin katseeseen upotettu kaleidoskooppi, jossa vaihtuvat ilmeet muodostavat yhä uusia kuvioita.

Tarjoilija osoittaa viereiseen pöytään vaikka puolityhjässä ravintolassa on tilaa muuallakin. Järjestely sisustaa salia houkuttelevammaksi nälkäisille ohikulkijoille, koska tyhjä sali saa epäilemään ravintolan ruoanlaatua. En valita, ikkunasta näkyvä vilkas katu tekee olon mukavammaksi johon on hyvä tuijotella ruokaa odotellessaan. Tilaan päivän erikoisen, johon kuuluu lisäkkeenä pieni viinipullo, kahvi ja juustokakkuviipale. Toivon hartaasti ettei pääruokaan kuulu sammakonkoipia tai etanoita.

Eteeni tuotu annos on murea lihapata a paksussa punaviinikastikkeessa, jossa on tulista chiliä ja valkosipulia, höysteenä tuodaan kori pätkittyä patonkia, jälkiruokana San Sebastianian reseptillä valmistettua juustokakkua ja nukketalon kahvikuppiin mahtuva väkevä kahvi. Tarjoilija valistaa juustokakun olevan paikan erikoisuus, koska omistaja on baski. En ruvennut keskustelemaan vaan pyysin laskun.

Onneksi ravintolasta ei ole pitkä matka hotelliini. Huone ullakolla on kuin maaginen pesä hautoa ajatuksiaan. Sen olennaisena piirteenä on syvällinen yksinäisyyden tunne, jota se suojelee osana kuin kohtu.  Se on hyvä hiljaisuutta kuunteleva tunne, jossa on vain sydämensyke ja vanhan puun haju.

Mukava palauttaa mieleensä, vanha lerppahattuinen nainen, selloa soittava tyttö, museossa kirjaa lukeva nainen. Kirjoittelen muistikuvat kannettavaan, koska tämän tapaisiin mielen rauhallisiin rajatiloissa ei ole ahdistusta, vaan outo arkkityyppinen universaalinen onnellisuus. Puhaltava lämmitin haiskahtaa palaneelle pölylle, ja varmuuden vuoksi sammutan sen. Tyydyn huopakerrokseen ja nukahdan nojatuoliin heräten aamulla vilusta vapisten.

Uusi päivä ja kaikki ulkona on märkää, koko yön sade on huuhtonut Pariisin katuja pyyhkien pois haisevat virtsanjäljet, koiranpaskan ja mätänevät ruoan jätteet, kastellut hiirenkorvalla vihertävät puiston puut ja ylväästi mullasta esiin työntyneet pääsiäisliljat. Pariisi on keväisesti kukassaan, kuin teini-ikäinen tyttö. Levottomuus näkyy kaikkialla ja ihmisissä on viettipaineet saavat taas elämän pois tolaltaan, valon kirkkaammaksi ja varjot syvemmiksi. Aamuvarhaisesta kuuluvat kaikista suunnista vasaraniskut ja kiviporat, eikä taida olla hotellia, jonka edessä ei käyskentelisi maalin tuhrimia työmiehiä välineineen. On kevät.

Kävelen kohti Halleja, Rue Saint-Denis norkoilee jo aamuisin huoria nuhruisten hotellien ovenpielissä, osa vanhoja ja ihraisia, nuorimmat tulevat poikkeuksetta Afrikasta tai Aasiasta. Yhteistä kaikille on mauton paljastava pukeutuminen ja yliampuva tuhruinen meikki. Peittelemätön seksuaalisuus väräjää kutsua kuin kadun asfaltin molekyylit helteellä.

Kiinnitän kadun alapäässä ohikulkiessani huomioni kauniisti vanhentuneeseen ranskalaiseen naiseen, jolla on lempeät silmät ja pieni koira kainalossaan. Aavistan, että voisin löytää seksuaalisuuteni kontrastit ja syvyydet hänen kosketuksestaan. Olen varma, että hänellä on paljon vakituisia asiakkaita, kaikki rakastuneita samasta syystä. Hidastelen kohdalla, jospa uskaltaisinkin. Hän hymyilee silmillään kuin lukien ajatuksiani ja kuiskaa tupakan käheyttämällä äänellä sata euroa. Illuusio haihtuu, rakkaus ei ole kauppatavaraa, eikä jonkun vihaisen nyrkin murjaisema aukko hampaissa seksikästä. Hän ymmärtää mielenliikkeeni, huokaisee ja silittää kevyesti kättäni kääntyen sitten poispäin. Huomenna kulkisin eri reittiä.

Ohitan äskeinen arkirealismin annos sisässäni Shakespeare And Companyn latinalaiskorttelin laidassa hämärtyvässä iltapäivässä, jossa on aina tehnyt mieli käydä, mutta siellä on liikaa väkeä enkä viitsi mennä sisälle vain ruokkiakseni elämän tahrimaa wannabe kirjailijaa sielussani.

Menin sen sijaan kadunkulman viihtyisältä näyttävään kahvilaan virkistämään mielialaani. Pyysin kahvin ja konjakin antaen mukavan tarjoilijan valita merkin, Laskun tullessa sain tietää mitä neljäsenttiä kalleinta XO konjakkia Pariisissa maksaa. Fack you, ajattelen ja laitan viisi sentisen laskulautaselle juomarahaksi. Tarjoilija ei pahastu ja nauraa koko naamallaan. Minua on huiputettu.

Tyynnytän raivoani tutkiskelemalla Seinen vierustan vanhalle paperille tuoksuvia ikivanhojen aikakausilehtien laatikoita, hengitän syvään mennyttä vuosisataa, kaipa ne huijasivat maalaisia silloinkin. Miksei täällä ole ratikoita, ajelisin ympäri ja kelaisin kerää auki. Busseissa ei ole samanlaista tunnelmaa, mutta kaipa niilläkin pääsee vanhan ooperan kulmille.

Oopperan edessä makaa likaisella täkillä mustalais nainen edessään nälkää parkuva vauva, toinen tulossa pullistuneessa mahassaan. Hän kerjää kädet rukouksessa kliseinen pyhän Marian kuva vieressään. Läheisellä penkillä vahtaa aviomies tappajakoira jalkojensa välissä, ettei nainen kätke saamiaan almuja salaa ryysyihinsä. En tiedä antaisinko kolikon vai en. Päätän antaa, muuten olisin vain miettinyt kovasydämmistä nuukuuttani loppupäivän. Hätä on aitoa.

Sitten menen sisään vanhaan oopperatalon suureen saliin katsomaann kattokruunujen valaisemaa huikean upeaa Chagallin kattomaalausta. Sitä tuijotellessa tulee aina hyvä mieli, joka kestää kaikki muistelukerrat menettämättä iloisia värejään. Sen jälkeen palaan hymy huulilla takaisin Latin quarter.

Palatessani hämärä hyökkäsi latinojen kujille ja monen väriset neonputket alkoivat hehkua houkutuksiaan katutäyteiselle ihmismassalle. Euroopan vanhin Jazzklubi oli likaiseksi savustunut kellariholvi täynnä tiiviisti pakattua ihmislihaa vapaalla, intiimisti toisiaan kosketellen. Saksofoni köyri ja korahteli paksuna, rummut paukuttivat jotain outorytmistä improvisaatiota, kontrabasso pamputti omiaan ja isokokoinen värillinen mies jäljitteli sylki kurkussa koristen Louis Armstrongia. Diggaan jatsista, mutta vähemmin tilassa leijuvasta paksusta savusta jossa lemahti marihuanan imelä tuoksu. Hengitysilma oli vähissä ja kipusin takaisin kadulle.

Pariisin latinalaisessa korttelissa on kaikki samoin kuten edellisenä päivänä ja kaikkina aikoina. Se on kuin yksi monista kaupungin suojattuista tavaramerkkeistä taskuvarkaineen, huijareineen ja kreikkalaisten ravintoloiden äänekkäästi riitelevine sisäänheittäjineen. Täällä on kaikki matkailijan seikkailulle tarvittavat ainekset, joista syntyy värikäs kertomus kotiin vietäväksi.

Päätän päiväm kuljeskellen kapeille kaduilla ja ostin ruokakioskista pullon punaviiniä, patongin, juustoa ja istuin läheisen patsaan jalustalle seuraamaan alueen menoa omilla päänsisäisillä ehdoillani. Päivä oli jäähtynyt viluiseksi yöksi ja palelin, söin pelkän juuston kulautellen viiniä lämittäen ruumistani sisältäpäin ja pilkoin lopun patongista kyyhkysille. Sitten kävelin pitkää kävelykatua juoppoja vältellen matkalla hotellin hoiviin keräämään voimiani. Kiersin kaukaa myös kadun yläpään syntisetkorttelit tietäen että ne yksinäiselle humalaiselle miehelle ovat vaarallisempaa kuin sota.

Seuraavana koleana aamupäivänä kiipeän Sacre Couren jyrkät raput ylös ja hakeudun Place du Tertren laidassa olevaan kahvilaan, jonka sivustalla on korokkeella mukavia tuoleja pienten pöytien takana ja pään yläpuolella hohkaava lämmityslaite. Tilaan minipitsan, jota on vain yhtä sorttia ja pienen pullon punaviiniä.

Edessäni aukiolla maalaa vanha harmaapartainen ukko taulua paksuilla öljyväreillä käsi vapisten, mallina telineen pidikkeeseen kiinnitetty valokuva. Valmisteilla oleva maalaus ei juuri muistuta valokuvan henkilöä, mutta minusta ukko on aika hyvä. Huolimatta ettei ympärillä parveile kiinnostuneita katselijoita, kuin torin täyttävillä kitsch maalareilla.

Ukko tuskin välittää muiden tekemisistä ja istuu kai huvikseen eläkepäiviinsä elämänsisältöä. Vanhus on huomannut tarkkailuni ja arvaa ajatukseni. Se tekee hitusen kipeää molemmin puolin.

Syötyäni pizzan pujottelen maalaustelineiden välissä Pariisin nähtävyyksistä tehtyjen paksumaalisten taulujen sekamelskassa, jotka ovat kuin tahallista väärinkäsitystä taiteesta. Aidointa kitschiä maailmassa, mainostaa yksi taiteilija hyväntuulisena, kun kysyn hintaa. Montmartren kollektiivinen banaalisuus on kyynisesti tarkennettu johonkin vanhan amerikkalaisen filmin luomaan romanttiseen mielikuvaan. Matkailijat hankkivat kliseisen kuvan Sacre-Couresta tai Eifelltornista aivan kuin leimaisivat passinsa todistaakseen olleensa Pariisissa.

Toki joukossa on muutamia hyviäkin taiteilijoita ja ostin kerran häälahjahksi täältä veljenpojalle Tsekkiläisen filosofin maalaman naivistinen teoksen. Se ei kuitenkaan kelvannut nuorenparin uuden kodin seinälle ja he antoivat sen johonkin hyväntekeväisyys keräykseen. Harmittelisivat varmaan, jos tarkistaisivat kyseisen taiteilijan taulujen nykyhinnat tai ehkä olisivat enemmän tyytyväisiä anteliaisuudestaan.

Pidän paikasta ja sen kaaoksesta samalla tavalla kuin tarkoituksella tyhmyyksillä täytetystä tosi-TV:stä, enkä voisi kuvitella Pariisiin matkaa ilman Montmartrea vaikka mielenkiintoiset taidegalleriat ja kiinnostavat taidenäyttelyt ovatkin muualla. Kiertelen aikani aukiolla näyttämässä ylenmyydentuntoista nyrpeyttäni ja palaan sitten takaisin äskeiselle mukavalla paikalleni, jonka tarjoilija oli runsaalla juomarahalla pitänyt yllä pöytävarausta. Tilaan uuden puolikkaan punaviiniä.

Äsken seuraamani ukko on saanut yllätyksekseni asiakkaan, naisen, joka on kai valokuvassa oleva nainen. Vanhus lopettelee juuri tauluaan joka valmiinakin tekee oikeutta mallilleen enemän tyylillään kuin samannäköisyydellään. Se on kuva ikääntyneestä naisesta jolla on persoonallisuuta ja se on mielestäni tosi hyvä. Taiteilijan vieressä seisova nainen on selin enkä voi verrata häntä tauluun.

Ukko sanoo jotakin, ja nainen kääntyy katsomaan suuntaani ja tunnistan hänet heti kuvan malliksi, juuri maalauksen enkä valokuvan mukaan. Ukon tekemässä taulussa on naisen koko persoonallisuus asentoineen ja ilmeineen.  Nainen tuntuu jotenkin muutenkin tutulta. Nainen katsoo pitkään pää kallellaan kangasta, ja pelkään jo pahinta. Olen valmis ostamaan kuvan itse, jos se ei kelpaisi naiselle. Hän kuitenkin etsii käsilaukustaan tukun dollareita ja työntää sen laskematta ukon vapisevaan, maalin tuhrimaan käteen.

Olen nyt varma, että nainen on amerikkalainen filmitähti, jonka nimestä en saa heti kiinni, vaikka olen nähnyt hänet useissa filmeissä päärooleissa. Jotkut muutkin tunnistavat naisen ja hetkessä hänen ympärillään on sankka joukko etsimässä otollista kuvakulmaa selfielle. Helpompaa kuin nimikirjoitukset, ajattelen. Vanha mies pakkaa hälinän takana kostean kuvan laatikkoon siten, ettei se tuhriinnu. Jostakin esiin tullut naisen turvamies, ottaa maalauksen varoen haltuunsa, ja pelastaa sitten naisen ihailijoilden tunkeilevan vaarallisesta tungoksesta sisään ravintolaan, jonka terassilla istuskelen, hän hymyilee minulle ohikulkiessaan, mitä lie vanha mies sanonut minusta. Ravintolan ovet lukitaan naisen perässä, ja ihailijajoukkokin hajoaa samantien.kohteensa menetettyään. Näytös on ohi. 

Onnekas taiteilija on piilottanut saamansa dollarit nuttuunsa ja katsoo ivallinen ilme ryppyisellä naamallaan suuntaani. Nyökkään, kuin näyttäisin peukaloa. Mies kokoaa sitten tavaransa ja poistuu pää pystyssä välittämättä kateellisesti supisevista kollegoista tiehensä. Tästä puhutaan vielä pitkään ja olen varma ettei ukkoa nähdä enää tällä torilla.

Arvelen, että koko juttu oli jonkun julkislehden keksintö tai tosi-tv toteutus, jossa tunnetu iäkästaiteilja on istutettu kliseiseen maisemaan maalaamaan valokuvasta tunettua filmitähteä. Sitten aivan kuin sattumalta ilmestyy kuvan filmitähti paikalle kuin kuka tahansa matkailija ja huomaa ukon maalauksen olevan hänestä. Haltioituneena yllätyksestä hän ostaaa maalauksen antaen kaikki mukana olevat rahansa. Seurannut ihailijaparven kuhina oli ehkä myös lavastus. Huomaan punomalleni yliromanttiselle käsikirjoitukselle vahvistuksen, kun huomaan tauluviidakon takana filmitiimin keräilevän kamojaan,

Pulloni on tyhjä ja minäkin häivyn. Seison hetken näköalapaikalla etsien vaellukselle kohdetta kuin kartasta. Pariisia on rakennettu kaikissa suunnissaan silmänkantamattomiin, eikä ole helppo löytää kuin muutamat tunnistettavat kohteet. Sillä ei ole väliä, sillä minulla on jo reitti päässäni ja aikomus hankkia eilen Louvren jonossa varastetun kameran tilalle uusi. Menetys ei harmittanut enää. Paska kamera ja ostan paremman luottaen matkavakuutukseen.

atkavakuutuksen korvauksen saamiseen tarvitsin paikalliselta poliisilta varkaustodistuksen. Tapasin odotushuoneessa pari suomalaistyttöä. He kertoivat tulleensa ryöstetyiksi aamupäivällä hallien lähellä. Puukko oli painettu toisen tytön kaulalle ja roistot olivat tyhjentäneet molempien reput kaikesta arvotavarasta. Vaatineet molempien kaulassa riippuneet rahapussit. Kaikki käteinen, kännykät, kellot, korut ja luottokortit vietiin noin vain.

Toinen tytöistä kertoi: Molempien passit olivatonneksi tallella huoneessa ja hotellikin maksettu etukäteen. He olivat myös saaneet soittaa poliisiasemalta Suomeen. Kotoa saataisiin rahaa pikalähetyksenä pankkiin. ja onneksi olivat matkavakuutukset kunnossa, sekä oltiin vielä hengissäkin. Sen sanottuaan molemmat tytöt purskahtivat hysteeriseen nauruun.

Kerroin laihana lohdutuksena Louvren jonossa varastetusta kamerasta ja miten taidemuseon sijasta olin nyt täällä. Saanut leimalla varustetun varkaustodistuksen, eivätkä edes kyselleet tarkemmin, lisäsivät valmiiksi leimattuun lomakkeeseen kameran, hinnan ja päivämäärän, kirjoitin alle ja asia oli loppuun käsitelty. Seuraava.

Annoin sitten tytöille käteisvarana olleen muutaman kympin. He estelivät, mutta suostuivat, kun kerroin myös miten ensimäisellä Pariisin reissulla kirjoitin kotiin ja pyysin sattuneesta syystä, lähettämään rahaa ettei nälkä ja vilu veisi raihnaista ruumistani läheisen kirkon hautausmaalle, jonka hautakivien päällä raakkui mustia korppeja. Hymyilivätkin.

Tytöjen tapaus oli paljon vakavampi asia, ja traumaattinen tapahtuma seuraisi painajaisena ehkä koko elämän ajan . Poliisit ottivat tarkat tuntomerkit, todistajanlausunnot ja näyttivät kuvia roistoista. Ei osumaa, kuvissa kaikki konnat olivat niin samannäköisiä. Tytöt halusivat vain päästä pois ja yrittää unohtaa koko sotkun.

Poliisit sanoivat, että oli mahdoton jäljittää jollei ryöstäjät jää paikalta kiinni tai löydy heti lähistöltä. Saattavat kuitenkin tulla esille muissa jutuissa ja paljastua, jos hallusta löytyy joku varastetuista esineistä. Poliisi ei kertonut että juttu liian vähäpätöinen ja tavallinen eikä tukimuksia jatketa. Pahoitelivat käteen tullutta haavaa, joka onneksi ei ollut vakava, ehkä pelkkä ikävä vahinko arveltiin. Ilmoitettaisiin, jos jotakin uutta ilmenisi myöhemmin.

Ovet kävivät ja jono tiskille kasvoi kaikki maailman kansat edustettuina, vaihtelevia hajun lemahduksia ja monikielistä hälinää. Valituksilla on oma vihainen kansainvälinen äänensävynsä, oli se anelevaa itkua tai kiroilevaa raivoa. Tytöt tyrkkivät minua kohti ovea, mene vaan, kyllä me pärjäämme. Heillä oli vielä odoteltava joitakin papereita allekirjoitettavaksi.

Hämärtää taas, ja aion testata uutta kameraani syntisen Pigallen värikkäissä neonvaloissa. Paikka on entisensä, turisti pahetta tekovirttyneellä tavallaan, jossa on jonkunlainen viranomaisten turvatakuu. Vaarojen täyttämä synti on muualla. Lihava nainen baarin ikkunassa viittoilee käymään sisään ja ravistelee suuria rintojaan kuin huonossa pornofilmissä.

Esitys ei vakuuta astumaan sisään ja turistirysän katuburleski rivous saa vain inhon pintaan. Muutama mies on pysähtynyt katsomaan outo kiihtynyt ilme kasvoillaan, elollisten aikojen alusta kantamat perusvietit näkyvät heissä kuin fossiilit kalkkikivikerroksissa. Otan valokuvan kadun toiselta puolelta punaisena hehkuvasta Moulin Rougesta ja iltahuvi saa jäädä tähän.

 

Loppu viikko kuluu kierrellen suurkaupungissa kaupunginosasta toiseen. Kaikkialla liikkuu ihmismassat kiireisenä johonkin suuntaan. Päämäärättömälle kulkijalle on joka risteys kuin valitsisi suunnan elämälleen hyveessä ja paheessa, huvissa ja hyödyssä. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu kaiken aikaa kulkurin kompassin osittaessa milloin minnekkin. Pohjoinen on kotimaan suunta. Kaupunki on täynnä värejä, makuja, hajuja ja tapahtumien riitelevää sisältöä meni minne hyvänsä, Pariisissa erilainen on tavallista. Sen kaupunginosilla on omat profiilinsa niihin sopivine asukkaineen, asuntoineen, kauppoineen, ravintoloineen ja kohtauspaikkoineen. Joku on kuuluisa kirkostaan, toinen museoistaan, jotkut huveistaan tai paheistaan – usein kaikesta tuosta. Kaikkialla on historiansa jättämiä jälkipelejä ja tapahtumien merkitsemiä paikkoja tai rakennuksia muistuttamassa menneistä. Jotkut kaupunginosat ovat lähes kokonaan säilyneet sellaisenaan vuosisatoja, ja vain sen asukkaat ja kujien kulkijat ovat vaihtuneet toisiin.

En osaa eritellä asioita tärkeysjärjestykseen, Pariisi on minulle loputon sekoitus värejä ja kontrasteja. Puistojen karkeahiekkaiset käytävät rahisevat kenkien alla ja päivän paistaessa kevättä, on mukava istahtaa puistonpenkille ja vain katsella.

Valokuvamallia komennellaan asentoihin ja leikin valokuvaajaa salaa napsien kuvia kuin osana muotilehden tiimiä. Kirkon edessä kodittomien pitkä rääsyläisjono odottaa soppa annostaan. Puistossa on iskulauseilla meluava mielenosoitus menossa.

Taivaalla syöksyy lentolaivue jylisten ranskan värit valojuovina perässään. Äkisti kuin säikähtäneenä muodostelma hajoaa, koneiden karatessa villiin kiitoon omaan suuntaansa ja jälkeen jääneet eriväriset savuvanat sekoittuvat toisiinsa värikylläiseksi pilvenhattaraksi.

Arabiprinsessa ottaa suihkulähteen edessä selfietä, enkä voi vastustaa näkymän värejä ja otan valokuvan ilman taka-ajatuksia. Sellaiset tulevat ehkä myöhemmin.

Töyhtöpää sotilas seisoo ilmeettömänä asennossa vahtien presidenttiään. Puistojen karkeahiekkaiset käytävät rahisevat kenkien alla ja päivän paistaessa kevättä, on mukava istahtaa puistonpenkille ja vain katsella.

Sitten matka on ohi. Viimeinen yö ullakolla, nostalgiatrippi on ohi. Seuraavaan kertaan, sanoin madamille lähtiessäni,. Me molemmat tiesimme, että emme näkisi toisiamme enää koskaan. Juna-asemaa kohti kulkiessani laukun pyörät pomppivat katukiveyksen saumoissa änekästä rytmiä kuin aikaa paloitteleva metronomi.

Tätä kirjoitelessa puhtaaksi on jo toinen vuosituhat hyvin allullaan ja kerrotusta nostalgia reisusstakin on aikaa ja olen käynyt Pariisissa sen jälkeen monta kertaa. Jotkut asiat ovat muuttuneet, toiset eivät. Fiktiossa voi sekoitella uutta ja vanhaa mielensä mukaan kunhan kaupunki on sama. Huonekuvaus on aika autenttinen, mutta yksi kerta riitti ja toinen kerta on keksitty kokemuksen päälle. Jokunen vuosikymmen sitten se olisi voinut olla yhä totta, ja ehkä vieläkin, jos oikein etsii. Kaikki valokuvat ovat itse ottamiani eri reissujen ja vaihtuneiden kameroiden vaihtelevalla laadulla.