Huone Pariisissa

Junanikkunassa ohi kiitävien yksityiskohtien viiva. Se piirtää vuoren tai metsikön reunustaman peltoaukean sesongin väreissä jälkeen jääviksi maisemiksi ehtimättä syöpyä tajuntaan tietyiksi paikoiksi. On vain liikkumisen tunne mielentilan mukaan poispäin tai eteenpäin. Matkaamista, jossa pysähdys pienellekin asemalle on aina tilaisuus johonkin uuteen, kirkkonsa ympärille pakkautunut talorykelmä hiljaiseloa tapoineen ja opetuksineen. Junan nytkähtäessä taas liikkeeseen paikkakunta häipyy unohdukseen jättäen epämääräisen katumuksen tunteen oman eletyn elämänsä ja valintojensa suhteen. 

Radanvarsien suurkaupungit ovat toisenlaisia. Loputtoman pitkien, rumien ratapihojen reunoilla hidastelevan junan ikkunoissa pilkistelee laitakaupungin likaisia siirtolaislähiöitä. Niillä on oma sekoittunut kulttuurinsa, köyhyyden huoli ja kivettyneiden ihmisilmeiden kieli. Ei ole hiljaisten tapahtumien arvattavaa jatkumoa, jolle rakentaa turvallinen elämä, vaan kaikesta on taisteltava kynsin hampain toisiaan häiritsevien tapahtumien rauhattomassa sekamelskassa.

Juna hidasteli lähestyessään Pariisia, kiskot kirskuen se vaihteli raiteita suunnistaessaan vakiolaiturilleen pronssipylväiden kannattelemaan katokseen. Malttamattomimmat kurottelivat hyllyiltä tavaroitaan junan vielä nytkähdellessä rajusti löytääkseen sille varattuun laituriin. Tasapainottelivat vuoroin kiroillen, vuoroin pahoitellen nyytteineen ahtaalla käytävällä toisiaan tönien. Hätäily hieroi loput unet silmistä ja karisti suurkaupunkiin saapuneen vatsassa kihelmöivän pelonsekaisen levottomuuden. Pääteasema, eikä epäröinnille ollut sijaa, oli vain kerättävä tavaransa ja itsensä. Työntyä asemahallin ihmisvilinään etsimään ulos tungoksesta.

Kööpenhaminan yöjuna oli pahasti myöhässä ja aurinko oli jo noussut lakikorkeuteensa.  Harmaansävyisistä katto- ja päätyikkunoista siivilöityvä valo hajosi kelmeänä kajona kiiltelevään kivilattiaan luoden suttuisia varjoja kulkijoiden vanaan.

Olin varannut kävelymatkan päästä asemalta ullakkohuoneen pienestä hotellista ilman mukavuuksia. Tuttu entuudestaan ja tunsin tien kyselemättä. Olin asunut siellä kauan sitten ja halusin kokea samaa rustiikkia elämystä kuin nuorena.

Nuhruisen hotellin tuloaula oli rappukäytävän alatasanne, jossa oli luukku asioimiselle. Entisestään lihonut matami rehotti läskit levinneenä ohutjalkaisella tuolilla, jonka kestokykyä sieti epäillä. Hän ei osoittanut tuntemisen merkkejä, olihan siitä jo aikaa vuosia. Palvelu oli asiallista ja ytimekästä ilman ylimääräistä sydämellisyyttä, sata frangia oli vaihtunut kahteenkymmeneenviiteen euroon yöstä ja koko viikko etukäteen. Sillä sai pienen avaimen, johon oli kytketty tavattoman suuri puupala. Hissiä ei ollut, vain joka askelmalla kuuluvasti kaikuvat jyrkät raput. Neljä kerrosta ja viimeiseltä tasanteelta kapeat narahtelevat lankkuportaat pölyiselle ullakolle, jossa oli vain yksi ovi. Minun huoneeni.

Se oli pieni ikivanhoilla kalusteilla täytetty hämärä tila ja tarkalleen sellainen kuin muistin. Jos etsi arkirealistista nostalgiaa ja mennyttä vuosisataa, niin tässä sitä oli koko rahalla. Huoneen jokainen molekyyli oli pullonhengen pulittamaa edellisen vuosisadan nälkäisen boheemin arkirealismia. Narisevien lattialankkujen päällä oli sama kulunut itämainen matto, seinänvieressä koukeropäätyinen messinkisänky täynnä tyynyjä tiukasti kudotulla marokkolaisella aasinloimella.  Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja tuoli, katossa johdossa riippuva lamppu ilman varjostinta. Huoneen nurkassa oli matala kaappi ja sen päällä antiikkinen porsliinipesuvati ja lautasella lavendelille tuoksuva saippua. Seinällä puutapeissa roikkui pyyhkeitä, eikä ollut vaikea arvata kaapin sisällä olevaa porsliinipottaa, jonka kyljessä oli kahdella jalalla hirnuva sininen hevonen.

Huone olisi väreiltään synkkä jollei se samalla olisi yksityiskohdiltaan aistillisen karu kuin vanha savujen mustaama maalaus. Jokainen esine oli tuotu todellista tarvetta paikkaamaan yksi kerrallaan, ei tänään eikä eilen, vaan vuosikymmenien kuluessa, kukin asukas varojensa mukaan. Vähillä rahoilla piikojen, nälkätaiteilijoiden ja alastonmallien kirpputoreilta hankkimia esineitä. Monet risoja ja hauraita. Sivuseinällä oli joskus asuneen taiteilijan suoraan lautapaneeliin vuosisata sitten maalama nuutunut kuva jostakin läheisestä kujasta. Maalauksen alla oli monta kertaa kasaan parsittu, saumoistaan puhkeillut nojatuoli, vieressään varjostimensa menettänyt päätään kirjan ylle nöyrästi kumartava jalkalamppu.

Sattuman varaisesti kasautunut sisustus oli upeaa rustiikkia. Tuskin paraskaan sisustusarkkitehti pystyisi samaan, yritti miten paljon hyvänsä. Vinossa katossa oli vinkaisten avautuva ikkuna, jonka edessä olevan räystään rännissä tepasteli sisään kurkisteleva kirjava pulu. Hajumaailma ullakkokerroksessa oli vanhaa puuta, nahkaa ja vanhojen vaateiden homeista lemua, tasanteen vuosien likaamaasta kattoikkunasta paistavan aamuauringon himmeässä valokeilassa tanssivat pölyhiukkaset saivat vaistomaisesti pidättämään hengitystä.  

Purin matkatavarani ja asetuin taloksi heittäytyen vieterisängyn parkaisten äännähtelevään huomaan, upoten tyynymeren läpi mukavan kovalle hevosenjouhipatjalle. Nukahdin saman tien. Yöt olivat vielä kylmiä. Minkäänlaista lämmitystä ei ollut, oli vain nojatuolin selkämyksellä monta kerosta epäilyttävän läikikkäitä vilttejä. Potalle mennessä paleli kuin horkassa.

Tyhjentäessäni aamulla hurjistuneen hevosen porsliinipottaani alakerran ketjusta vedettävään, kuuluvasti kohisevaan ja korahtavaan vessan pönttöön, valitin asiasta Matamille. Hän lupasi toimittaa puhaltimen eri maksua vastaan.

Sähkö on kallista, mutta minimi vaatimus on, ettei tarvitse palella. Korotetulla hinnalla olisin saanut huoneen kolmentähden hotellista. Uhkaamalla muuttaa välittämättä jo maksetusta viikosta, sain tingittyä korotuksen ensin puoleen ja sitten neljäsosaan. Sen verran suostuin joustamaan, koska huone oli tärkeä nostalgianälälleni. Tinkimisen jälkeen olin huomaavinani hilkun kunnioitusta pilkistävän naisen kestohäijyssä ilmeessä.

Jokaisella lienee joku elämäntapaansa iskostunut keino tai paikka olla luonteensa mukaisesti vain oma itsensä. Minulle sen ei tarvitse olla erityisesti missään, riittää puistonpenkki, katukahvila tai mikä hyvänsä paikka, jossa mielleyhtymät saavat häiritsemättä punoa näkemäänsä sisältöä ja merkityksiä. Päämäärättömiä, irrallisia mietteitä, jotka elävät vain sen hetken ja unohtuvat sitten. Ne eivät ole unelmoivia päiväunia vaan tajunnallista asioiden solmimista kerroksisiin yhteyksiinsä oman pääni ja mielialani mukaan.

Aamu sinnitteli sumussa, kävelin Boulevard de la Madeleine:ä vanhan Oopperan suuntaan ja menin samaan kahvilaan kuin edellisinä aamuna. Tilasin englantilaisen aamiaisen cafe-americanolla, joka käytännössä oli tuplaespresso, paistettumuna paahtoleivän kera ja nokare kovaa voita. Kopea tarjoilija ei anna hymyä, vaikka olen varma, että hän muistaa minut. Olin ollut antelias juomarahojen suhteen, istunut useana päivänä samassa pöydässä ja tilasin aina samaa.  Pöydän valintaan vaikutti näköala vilkkaalle kadulle.

Kahvilan vieressä jalkakäytävällä oli halpahallityylinen myyntitiski, josta saa halvalla kodin perustarvikkeita joka tarpeeseen. Pölyhuiskia, kaikenkokoisia laukkuja, leluja, sähkötarvikeroinaa, sukkia, kalsareita tai vaikkapa vanhanaikaisen pöytäkellon. Se oli kuin pieni kirpputori.

Kiinnitän huomiota vanhaan kumaraiseen naiseen, joka tarkastelee tavaroita huolella.  Hänen pukeutumisensa on kuin elämänkerta. Musta hänen yllään on kaunis väri.

Hänellä on pitsikoristeinen jakkupuku, musta lerppalierinen hattu, iso punainen nahkalaukku, kuvioiset kengät, kädelle laskostettu huivi pitkine sateenkaarenvärisine hapsuineen ja kauluksessa röyhelöharso  –  yleissävy on tumma. En ole koskaan nähnyt mitään näin arvokkaasti kaunista vanhusta. Vaateet ovat viisikymmentä luvulta, ehkä jo ennen sitäkin valmistetut ja yksilölliset. Varmaan sen ajan huippu suunnittelijan luomus parhaista materiaaleista ja ne pitävät pintansa vieläkin. 

Nainen on ikään kuin pysäyttänyt ajan johonkin hetkeen ja elää vain sille välittämättä maailman muutoksista. Asu on kuin suruasu, johon on ajan myötä palannut värillisiä elämänraitoja menettämättä pyhittämäänsä muistoaan. Naisen ruumiinkieli ei ole alistunut vaan arvokkaan aristokraattinen ja itsetietoisen älyllinen. Sen jonka hän on sallinut pukeutumiselleen, hän on jo sallinut muistoilleen, suuret kultaiset korvakorut kertovat sen kaikille.

Unohdin naista tarkkaillessani tarjoilijan tuoman aamiaisen ja kanamunan, herkullinen löysä tuma on jäähtynyt tahmeaksi mössöksi ja kylmä kahvi maistuu pahalta. 

Tarjoilija seuraa paikaltaan ovensuusta aamiaisen unohtanutta tuijotteluani käsittäen syynkin, ja kun huomaan, tulee luokseni ja sanoo hiljaisella äänellä,

–  Hän tulee jokaisena arkipäivänä ja ostaa jotakin pientä – kutsumme häntä Émilie:ksi. Hänellä on aina tuo sama ikivanha asu, jossa on paljon mustaa ja lerppahattu.

Vastaan,

–  Varmaan omaisuutensa ja miehensä jo aikaa sitten menettänyt vanha hienostonainen, jolla on suuri asunto ja pieni eläke, lapset ties missä. Ehkä hänellä on ollut myös näyttävä ura muodin tai taiteiden alalla, ehkä kuitenkin vain ompelijana. Ensin kutsujen täyttämä maailmansotaa edeltänyt seurapiirielämä sitten miehitys ja pula.

Tarjoilija yhtyy ajatusleikkiini,

–  Tavara, jota hän ostaa on kaikkein halvinta roinaa, joka myyntilaatikoissa on tarkoitettu kadun yläpään algerialaisille ja mustille.  Hänelle voisi kuvitella monenlaisen elämän ja historian todellisuuden ehkä voittaessa ne kaikki.

Tarjoilija hymyilee surunpilkahdus ilmeessään kuin ajatuksiinsa rakastunut.  Hän korjaa samalla pois aamiaisen ja sanoo tuovansa uuden, jos lupaan syödä heti. Hän hymyilee. Mielleyhtymillä runoilevat sukulaissielumme ovat kohdanneet.

Mietin vielä, ettei arkipäivä ole noin romanttista ja olen varma, jos menen ”Emilien” viereen, haistan pumpulisista alushousuista lemahtavan virtsanhajun.

Maleksin sitten näkymääni pohtivassa mielentilassa sattumanvaraisesti kadunkulmissa kääntyillen. Nuuhkin juustopuotien lemua, ohikulkevien naisten parfyymien tuoksua ja Seinen vierustan kirjalaatikoiden kelastuneen paperin hajua. Kaksi opiskelijanaista soitti selloa juutalaiskorttelissa kirkkaassa valossa. Olivat raahanneet raskaita soittimiaan paikasta toiseen etsien sopivaa yleisöä Dvorakin sellokonsertolle.

Toinen naisista oli alttarimaalauksien madonnamaisen kaunis alas katsovine utuisine silmineen. Kuvitelmissani hän rakastelee silmät ummessa Dvorakin sellokonsertti kallossaan, tavoitellen sävelkuvioita löytääkseen hurmalleen käsittämänsä kielen. Minäkin nain aina suljetuin silmin, tunteakseni viettien tarkoituksien kaiun soluissani. Orgasmin, jossa maistuu hormonihyökyjen metalli, jolla on elohopean sinertävä väri.  

Soittava nainen vilkaisee hätääntyneenä suuntaani ikään kuin kuullen ajatukseni, jousi painautuu kovemmin kieliin ja sello vastaa ääntään syventäen. Olen yhä aamulla alkaneessa todellisuuden hämärryttävässä rajatilassa, josta pääsee ulos vain kävelemällä itsensä väsyksiin. Kävellessäni pois, naisen kapeat sormet kiipeilivät soittimen kaulalla ylös alas, pysähtyivät venyttämään nuottia, vibraton aallottaessa ilmaa kuten painovoima avaruutta.

Päätän mennä Seinen toisella rannalla olevaan Musée d’Orsayn taidemuseoon koska se on tarpeeksi kaukana kävelyterapian tarpeisiin. Sitä paitsi lepäiltyäni hiukan voin täyttää ajatukseni jollakin ulkopuolisella, jossa on hyväksyttyä vaipua mielikuvituksensa pyörteiden syövereihin. Ohitan Notre-Damen, latinaiskorttelin suun valiten kulkea ikävystyttävää joensuuntaista ulommaista jalkakäytävää perille ja olen onnistunut pääsemään uupumuksen ajatuksettomaan tilaan.

Taidemuseon kerrosten välisissä rapuissa on tasanteilla lämmitettyjä kivipenkkejä ja tarvitsin kipeästi paikan, jossa voisin torkahtaa. Kummallisen rauhallinen paikka kaiken kuhinan keskellä, lähelläni on leveään marmorikaiteeseen nojaava tyttö, joka lukee kirjaa, museon päätyseinällä on valtavan kokoinen runsaasti koristeltu kullattu asemankello. Se on pysähtynyt viimeisen junan mentyä.

Tunnelma on kuin yksi museon maalauksista. Tytön spiraaleiksi käherretty tukka valuu vyötärölle, musta melkein lattiaan yltävän takinhelma on kohollaan ja paljastaa varpaillaan lepäävän jalan, jossa on paksupohjainen kenkä. Koko asetelma on kuin ympäristön unohtanut miete. Museonpäädyn savulasiseinän hämyksi suodattama päivänvalo lisää ulottuvuuksia lumoavaa tunnelmaa.

Olen nyt täysin hereillä ja kuumeisesti tarkistan mukanani oleva pienen kameran asetuksia, polvistun mahdollisimman huomaamattomasti kivipenkille aivan kuin rukoilisin ettei nainen liikkuisi, kaiken on taltioituva juuri sellaisena kuin näen sen. Rajaan kohteen mielikuvaani vastaavaksi, tukien kameran mahdollisimman liikkumattomaksi ja painan toivorikkaana laukaisinta. Maaginen silmänräpäys, johon ei liity pienintäkään epäilystä.

Tyttö ei huomaa läsnäoloani ja poistun paikalta kuin varas.

Rauhoittuen kuljen salien läpi huoneesta toiseen ja pysähdyn Gustave Courbetin, ”Maailmanalkuperä”, teoksen eteen. Se on hyvin realistisesti maalattu makaava alaston nainen. Lähes jokainen vierailija sen huomattuaan kääntää päänsä nopeasti muualle ja jatkaa edelleen, ikään kuin se olisi pelkkä tyhjä kehys. Olen kuitenkin varma, etteivät he näe mielessään muuta pitkään aikaan.

Ajatukset virtaavat taas kiihtyvää vauhtia. Sukupuolisuus on kaikille eläville olioille raskas taakka, josta ei pääse eroon kuin lobotomialla tai vanhuuttaan. Minkäänlaista seksuaalista vapautta ei ole olemassa, eikä ole siihen liittyvää syntiäkään. Se ei ole psykologista vaan biologiaa. Himoinen vietti, joka kehottaa ja vaatii, se on sekä onni, että hulluus, rakkaus ja viha, halua ja kieltämistä, valhetta ja syvimpiä totuuksia. Taipumus, suvullisuus ja kypsyys kieltoineen ja käskyineen on lajillinen lisääntymisen luonnonlaki. Haluun liittyy aina mustasukkaisuus. Hyväksikäyttö on rikos, jota ei saa anteeksi. Luonnossa ja ihmisen lakikirjoissa on sama moraalisääntö. Kaikki tuo pakattuna taulun mielessä herättämään häilähtävään sanattomaan ahdistusta torjuvaan aistimukseen.

Amerikkalainen keski-ikäinen nainen on aivan kupeessani ja arvioi haaleansinisellä katseellaan minua kuin seksuaaliobjektia. Hän ei ainakaan pelkää. Nainen on kai iässä, jossa haluaa jatkuvasti ja jokainen todellinen tai kuviteltu torjunta nakertaa itsetuntoa. Kyltymätöntä kysymistä peililtään, jonka heijastuspintana on koko ympäristö.

Tunnen osanottoa hänen vanhenemisensa helvettiä kohtaan, toisaalta ihmisten loputon realiteeteista karannut turhamaisuus kuvottaa. Haluaisin jokaisen katsovan ensin avaruuteen ja sitten vasta ympärilleen, pohtia sitten ongelmiensa suuruutta ja tyytyä osaansa. Onnellisuus on juuri sitä.

Viidennessä kerroksessa salissa 31 on Edgar Degas Petite danseuse de quatorze ans patsas. Siinä on aikansa viatonta kauneutta ja syntistä syfilistä, vapautta ja kuriin alistamista. Sen katselemisesta ei voi saada tarpeekseen.

Seuraavaksi pysähdyn Van Gogh:in Millet jäljitelmään viljankorjaajien rennosta lepohetkestä. Se saa aina hyvälle mielelle, koska sitä katsoessani muistan erityisen hetken elämässäni alkuperäisellä tavalla.

Makaan auringossa lapsuudenkodin maakellarin kummun kupeessa mieli sulaneena aurinkoon ja näen solujen uivan suljettujen luomien takana verisuonien punaamassa kyynelmeressä.

Muistikuvaan ei liity minkäänlaista tapahtumaa, mutta silti se on jostakin syystä tärkeä. Tuon kaltaisia ilmestyksenomaisia hetkiä on vain muutamia koko elämän varrella. Hetkiä, jotka ehkä muistetaan kuolemanhetkellä vastauksina sille mikä elämässä on ollut tärkeää. Tuollaiset välähdyksen kaltaiset yksityiskohdiltaan tarkat muistikuvat lienevät jonkun merkittävän elämänmuutoksen tai sisäisen kasvamisen merkkeinä syöpyneet mieleen kuin sieluun tatuoituna.

Taide todella puree ajatuksiin.

Siirryn kahvilaan. Sen kattojen yli katsovan ikkunaksi tehdyn ison kellotaulun viisarit ovat pysähtyneet lopullisesti 9:26. Numerokehikon välistä näkyy kaukana Sacre Care kirkko kukkulallaan. Vastavalo tekee kahvilassa istujista mustia siluetteja, ja toisiinsa kumartuneet päät keskustelevat kai impressionistien vaikutuksesta moderniin taiteeseen tai omista huolistaan.

Hämäryys on painostava ja pyörrän päätöksen puolikkaasta viinistä, tarvitsen enemmin happea. Jalat oireilevat kramppeja ja otan taksin hotellin lähelle, koska oven eteen en tohdi ajella herättämään hotellimuorin ahneutta – ties mitä keksii laskuttaa.

Huone ullakolla on kuin maaginen pesä hautoa ajatuksiaan. Sen olennaisena piirteenä on syvällinen yksinäisyyden tunne, jota se suojelee osana kuin kohtu.  Se on hyvä hiljaisuutta kuunteleva tunne, jossa on vain sydämensyke ja vanhan puun haju.

Muualla on vaikea tunnistaa minuuttaan omana luonteenomaisena yksityisyyden luomana persoonana. Sellaisena kuin vanha lerppahattuinen nainen, selloa soittava tyttö, museossa kirjaa lukeva nainen. Huone esineineen on ikään kuin se, joka olet. Ehkä se on kaikille siellä asuneille ollut samanlainen sielullisesti täysipainoinen tunnetila. Tämän tapaisiin rajatiloihin ei liity ahdistusta vaan outo ajatukseton arkkityyppinen käpertymisen onnellisuus. Puhaltava lämmitin haisee palaneelle pölylle, kun nukahdan nojatuoliin. Herään vasta aamulla kuumasta punottaen.

Tänään on kaikki ulkona märkää, koko yön sade on huuhtonut Pariisin katuja pyyhkien pois haisevat kusijäljet, koiranpaskan ja mätänevät ruoan jätteet, kastellut hiirenkorvalla vihertävät puut ja ylväästi seisovat pääsiäisliljat. Pariisi on keväisesti nupullaan kuin teini-ikäinen tyttö. Levottomuus näkyy kaikkialla ja ihmisissä on viettipaineita, jotka saavat taas elämän pois tolaltaan, valon kirkkaammaksi ja varjot syvemmiksi. Aamuvarhaisesta kuuluvat kaikista suunnista vasaraniskut ja kiviporat, eikä taida olla hotellia, jonka edessä ei käyskentelisi maalin tuhrimia työmiehiä välineineen. On kevät.

Kävelen kohti Halleja, Saint Denis ruella norkoilee huoria nuhruisten hotellien ovenpielissä, osa vanhoja ja ihraisia, nuorimmat tulevat poikkeuksetta Afrikasta tai Aasiasta.  Yhteistä kaikille on mauton paljastava pukeutuminen ja yliampuva tuhruinen meikki. Viettejä härnäävä peittelemätön kiima väräjää sankkaa kutsua kuin kadun asfaltin molekyylit helteellä. Siinä on eltaantuneen lihan tuoksu. Kukaan ei puhu, naiset vain seisoskelevat mahdollisimman näyttävästi, kunnes saavat asiakkaan ja häviävät sitten portaat ylös hetkeksi vuokraamaansa huoneeseen. Palaavat sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut, mukanaan olleen miehen luikkiessa nolonnäköisenä tiehensä.

Kiinnitän kadun alapäässä ohikulkiessani huomioni kauniisti vanhentuneeseen ranskalaiseen naiseen, jolla on lempeät silmät ja pieni koira kainalossaan. Aavistan, että voisin löytää seksuaalisuuteni kontrastit ja syvyydet hänen kosketuksestaan. Olen varma, että hänellä on paljon vakituisia asiakkaita, kaikki rakastuneita samasta syystä. Hidastelen kohdalla, jospa uskaltaisinkin. Hän hymyilee silmillään kuin lukien ajatuksiani ja kuiskaa tupakan käheyttämällä äänellä sata euroa. Illuusio haihtuu, rakkaus ei ole kauppatavaraa, eikä jonkun vihaisen nyrkin murjaisema aukko hampaissa seksikästä. Hän ymmärtää mielenliikkeeni, huokaisee ja silittää kevyesti kättäni kääntyen sitten poispäin. Huomenna kulkisin eri reittiä.

Latinalaiskorttelin kohdalla menen maanalaiselle asemalle, jossa kulkee paikallisjuna Versaillesiin jonka tuntumassa on kirjamessut. Olen aikaisin liikkeellä ja ehdin molempiin. Aikaisin on vähiten tungosta palatsiin ja aloitan siitä. Käyn peilisalin läpi, vilkaisen alkukeväiseen puistoon, muuta osaa rakennuksessa korjataan, enkä viitsi pujotella pahviseinien välissä kuuntelemassa monotonista opasta ja suuntaan messuille.

Palatsin edessä on kaksi bussilastillista japanilaisia ryhmäkuvassa. Mukana oleva opas kerää puhelimen toisensa jälkeen isosta rivistä kännyköitä, ottaa valokuvan ja laitaa sen takaisin paikalleen, sitten seuraava puhelin, kunnes koko pitkä rivi on käyty läpi kuvia napsien. Joka kerta sama rituaali, Cheeees. Mietin opasta säälien, toistuukohan tämä joka nähtävyyden kohdalla. Hulluja nuo japanilaiset.

Messuilla piti olla suomalainen osasto, Kaurismäki on täällä kova nimi ja Arto Paasilinnakin, tietysti muitakin, enimmäkseen naisia – arvelen. En löydä koko osastoa ja saa selvyyttä asiaan, puhumattakaan juttutuokiosta kirjailijoiden kanssa.

Jostain oudosta syystä on tietokonetekniikka eniten esillä messujen alkupäässä. Tekoälyjen hallitsemat käännösohjelmat, lukulaiteet, äänikirjojen äänitysstudiot, tee se itse kirjojen painokoneet ja kotikokoiset tulostimet täyttivät etumaisen salin, ja ehdin epäillä olevani väärässä paikassa. Kyllästyin etsimään tungoksessa suomalaisia ja menin junalla takaisin kaupunkiin. Vetelehtisin latinalaiskorttelissa mahan täydeltä. Kirjojen atmosfääriä löytäisin Shakespeare And Companystä, jos niin. Yritän tehdä aina sen mitä suunnittelen, mutta sielläkin on liikaa väkeä ja päätin unohtaa kirjat ja kirjamessut.

Menin katukahvilaan virkistämään mielialaani. Minua huijattiin. Pyysin mukavassa kadunkulmassa kahvin ja konjakin antaen tarjoilijan valita konjakin koska en saanut selvää miehen luettelemisista nimikkeistä. Tunsin vain Remy Martinin, Martellin, Hennessyn, Renaultin ja muut tavallisimmat, eikä mikään ehdotuksista kuulostanut tutulta. Laskun tullessa sain tietää mitä neljäsenttiä kalleinta XO konjakkia Pariisissa maksaa. Tämä saa mennä työnantajan piikkiin muuten joutuisin tiskaamaan ja vilautin firmankorttia laitteessa. Tekisin muutaman palkattoman illan ja saisin ehkä anteeksi.

Olin seinen toisella rannalla jonottamassa Louvreen ja työntäessäni käteni takkini isoon sivutaskuun huomasin siellä olleen kameran kadonneen. Ei ollut minun päiväni ja vihaisena poistuin jonosta, paskat minä enää Mona Lisasta. Tyynnytän raivoani tutkiskelemalla joen vierustan vanhalle paperille tuoksuvia magasiinilaatikoita, hengitän syvään mennyttä vuosisataa, kaipa ne varastelivat silloinkin.

Kiertely adrenaliini tuiskussa tekee nälkäiseksi ja menen kohdalle sattuneeseen ravintolaan. Valkoisin liinoin katettujen pöytien täyttämä räikeästi valaistu sali saisi kääntymään, mutta ovella vahtinut tarjoilija ohjaa pokkuroiden puoliväkisin sisemmälle, enkä kykene torjumaan.

Yksinäinen nainen istuu aivan ikkunan vieressä ja pitää silmällä sisäänkäyntiä. Hän on kauttaaltaan väritön ja harmaa. Vilkuilee hermostuneesti suunnasta toiseen kuin varuillaan oleva varpunen. Haaleat harhailevat silmät vaihtavat sävyä valon osuessa niihin erisuunnista. Ne ovat kuin katseiden kaleidoskooppi, jossa ilmeet muodostavat pienimmästäkin liikkeestä yhä uusia kuvioita.

Tarjoilija osoittaa viereiseen pöytään ja ikkunasta näkyvä vilkas katu tekee olon mukavammaksi. On lupa katsella tuijotellen liikennettä välinpitämättömännäköisenä. Tilaan puolikkaan pullon halpaa punaviiniä ja päivän spesiaalin toivoen, ettei se ole sammakonkoipia tai etanoita.

Nainen huomaa vaivihkaisen tarkkailuni ja hiukan leukaansa kohottaen hymähtäen torjuu ilmeellään tunkeilevan kiinnostukseni. Kääntää katseensa pois, eikä minua enää ole.

Eteeni tuotu annos on pata mureaa lihaa paksussa punaviinikastikkeessa, jossa on tulista chiliä ja valkosipulia, höysteenä kori pätkittyä patonkia ja vati tomaattisalaattia, jälkiruokana juustokakkua.

Siirryn ulos kakkuineni. Pöytien välissä palavat lyhdynnäköiset kaasulämmittimet ja koleasta maaliskuusta huolimatta on mukavan lämmintä istua ulkona. Rakentelen nautiskelua kahvilla ja konjakilla muistaen nimetä konjakin laihtuneen lompakkoni mukaan. Kahvilan vieressä ostereita kaupusteleva hyväntuulinen mies vilkuttaa silmäänsä, kun ravintolassa istunut nainen ohittaa pöytäni. Tilaisuuteni katoaa korot kopisten kulman taakse ja tekeytyen mieliksi sovinistiksi, näyttelen käsiä levitellen alahuuli ulkona pettynyttä. Osterimies nauraa.

Hämärä hyökkäsi latinojen kujille ja monen väriset neonputket alkoivat hehkua houkutuksiaan katutäyteiselle ihmismassalle. Euroopan vanhin Jazzklubi kiinnosti. Paikka oli likaiseksi savustunut kellariholvi tiiviisti pakattua toisiaan kähmivää populaatioita vapaalla. Saksofoni köyri ja korahteli paksuna, rummut paukuttivat jotain outorytmistä improvisaatiota, kontrabasso pamputti omiaan ja isokokoinen värillinen jäljitteli sylki kurkussa koristen Louis Armstrongia. Diggasin jatsista, mutta ei tänne voinut jäädä, oli nälkäkin. Ostin ruokakioskista pullon punaviiniä, patongin, juustoa ja istuin läheisen patsaan jalustalle syömään. Paleli, söin juuston ja pilkoin lopun batongista puluille. Tarkistin, että lompakko oli yhä vetoketjullisessa sisätaskussa tallella ja aloin taivaltaa kohti ullakkoani pullonsuusta viiniä naukkaillen. Pysyin valoisilla kujilla syntistä reittiä vältellen tietäen, että paheiden korttelit ovat yksinäiselle valkoiselle miehelle vaarallisempaa kuin sota.

Seuraavana aamupäivänä kiipeän kuntoillen Sacre Couren raput ylös ja hakeudun Place du Tertren laidassa olevaan kahvilaan, jonka sivustalla on korokkeella mukavia tuoleja ja lämmityslaite. Tilaan chilillä maustetun minipitsan ja punaviiniä. 

Edessäni aukiolla maalaa vanha harmaapartainen ukko sormet tutisten öljyväreillä, mallinaan telineen pidikkeeseen kiinnitetty valokuva. Varmaan näytetyö houkutukseksi, mutta en pitsani aikana ole nähnyt hänen saaneen yhtäkään asiakasta. Valmistuva tyylitelty maalaus ei juuri muistuta kuvan mallia, mutta minusta ukko on aika hyvä ja paljon parempi kuin useimmat skitsimaalarit aukiolla, joilla on jonoa.

Ukko ei välitä ja istuu kai huvikseen eläkepäiviinsä elämänsisältöä. Vanhus on huomannut tarkkailuni ja arvaa ajatukseni. Se tekee kipeää molemmin puolin. 

Syötyäni pujottelen maalaustelineiden välissä Pariisin nähtävyyksistä tehtyjen paksumaalisten taulujen sekamelskassa, jotka ovat tahallista väärinkäsitystä taiteesta. Aidointa skitsiä maailmassa.  Montmartren kollektiivinen banaalisuus on kyynisesti tarkennettu johonkin vanhan amerikkalaisen filmin luomaan romanttiseen mielikuvaan. Matkailijat hankkivat kliseisen kuvan Sacre-Couresta tai Eifelltornista aivan kuin leimaisivat passinsa todistaakseen olleensa Pariisissa. Toki joukossa on hyviäkin taiteilijoita ja ostin kerran häälahjankin täältä.

Pidän paikasta samalla tavalla kuin tarkoituksella tyhmyyksillä täytetystä tosi-TV:stä, enkä voisi kuvitella Pariisiin matkaa ilman Montmartrea. Taidegalleriat ja kiinnostavat taidenäyttelyt ovat muualla. Kiertelen aikani aukiolla näyttämässä nautinnollista nyrpeyttäni ja palaan sitten takaisin äskeiselle mukavalla paikalleni ja tilaan uuden puolikkaan punaviiniä.

Äsken seuraamani vanhus on saanut yllätyksekseni asiakkaan ja lopettelee juuri äskeistä tauluaan valokuvasta. Se on ikääntyneestä naisesta ja se on mielestäni tosi hyvä, vaikka mallina toimineen kuvan ja taulun saman näköisyyttä on haettava enemmän vaikutelmasta kuin tarkasta yhdennäköisyydestä.

Taiteilijan vieressä seisoo nainen selin, ukko sanoo jotakin ja nainen kääntyy katsomaan suuntaani.  Tunnistan heti, se on valokuvan esittämä nainen, joka tuntuu nyt jotenkin tutulta. Taulu on ilmeisesti valmis ja nainen katsoo pitkään pää kallellaan kangasta ja pelkään pahinta. Hän kuitenkin etsii käsilaukkunsa ja kaivaa tukun dollareita sen uumenista ja työntää nivaskan laskematta ukon tutisevaan käteen.

Olen nyt varma, että nainen on joku amerikkalainen filmistara, jonka nimestä en saa kiinni. Joku muukin tunnistaa ja hetkessä ympärille kasaantuu joukko anomaan selfietä kännykkäänsä. Helpompaa kuin nimmarit, ajattelen. Ukko pakkaa kostean kuvan laatikkoon siten, ettei se tuhriinnu. Jostakin esiin tulleet turvamiehet ottavat sen haltuunsa, ja pelastavat naisen tungokseksi kasvaneelta joukolta läheiseen ravintolaan, jonka ovet lukitaan.  

Vanha mies on piilottanut saamansa dollarit nuttuunsa ja katsoo vahingoniloinen ilme kurttuisella naamallaan suuntaani. Nyökkään kuin antaisin peukkua. Kokoaa sitten tavaransa ja poistuu pää pystyssä kateellisesti supisevista kollegoista välittämättä tiehensä. Tästä puhutaan vielä pitkään.

Pulloni on tyhjä ja minäkin häivyn. Seison hetken näköalapaikalla etsien vaellukselle kohdetta kuin kartasta. Rakennettua on rannattomasti, katsoi mihin suuntaan hyvänsä, eikä ole helppo löytää kuin muutamat tunnistettavat kohteet suunnaksi. Sillä ei ole väliä, sillä minulla on jo reitti päässäni ja aikomus hankkia eilen Louvren jonossa varastetun kameran tilalle uusi. Menetys ei harmittanut enää yhtään. Paska kamera ja ostan paremman luottaen matkavakuutukseen.

Siihen tarvitsin paikalliselta poliisilta varkaustodistuksen. Tapasin odotushuoneessa pari suomalaistyttöä. Kertoivat tulleensa ryöstetyiksi puukko kaulalla hallien lähellä aamupäivällä, jotain algerialaisia. Toinen tytöistä oli saanut rytäkässä haavan kämmeneensä ja se oli siteissä. Sivullisten paikalle hälyttäneet poliisit olivat käyttäneet ensiavussa ja tuoneet sitten tänne tekemään ilmoitusta. Käteinen, kännykät, kellot, korut ja luottokortit vietiin, matkaliput ja passit olivat sentään tallella huoneessa, hotelli maksettu etukäteen ja kotoa saataisiin rahaa pikalähetyksenä pankkiin. Olivat saaneet soittaa poliisin puhelimella Suomeen. Onneksi oli matkavakuutukset kunnossa.

Lohdutukseksi kerroin Louvren jonossa varastetusta kamerasta ja miten taidemuseon sijasta olin nyt täällä. Saanut leimalla varustetun varkaustodistuksen, eivätkä edes kyselleet tarkemmin, lisäsivät valmiiksi leimattuun lomakkeeseen kameran, hinnan ja päivämäärän, kirjoitin alle ja asia oli loppuun käsitelty. Seuraava.

Annoin sitten käteisvarana olleen muutaman kympin tytöille. Estelivät, mutta suostuivat, kun kerroin myös miten ensimäisellä Pariisin reissulla kirjoitin kotiin pyytäen lähettämään rahaa sattuneesta syystä, ettei nälkä ja vilu hoivaisi nuhatautista ruumistani läheisen kirkon hautausmaalle, jonka hautakivien päällä raakkui mustia korppeja. Hymyilivätkin.

Tyttöjen kohdalla oli paljon vakavampi juttu. Ottivat tarkat tuntomerkit, todistajalausunnot, ja näyttivät konnien kuvia. Ei tärpännyt, eivät voineet sanoa varmasti kenestäkään, kun oli niin paljon saman näköisiä. Poliisit sanoivat, että oli mahdoton jäljittää jollei ryöstäjät jää paikalta kiinni tai löydy heti lähistöltä. Saattavat kuitenkin tulla esille muissa jutuissa ja paljastua, jos yrittävät käyttää luottokortteja tai kännyköitä tai löytyy hallussa joku varastetuista esineistä. Juttu on kuitenkin liian vähäpätöinen jatkaa tutkimuksia ja pahoiteltiin haavaa joka onneksi ei ollut vakava, pelkkä ikävä vahinko arveltiin. Ilmoitettaisiin jos jotakin ilmenisi myöhemmin. Jäivät vielä odottelemaan joitakin papereita.

Ovet kävivät ja jono tiskille kasvoi kaikki maailman kansat edustettuina, vaihtelevia hajun lemahduksia ja monikielistä hälinää. Valituksilla on oma vihainen kansainvälinen äänensävynsä, oli se anelevaa itkua tai kiroilevaa raivoa. Tytöt tyrkkivät kohti ovea, mene vaan, kyllä me pärjäämme.

Löydän Lafaetin tavaratalon kameraosaston ja ostan uusiman taskuun sopivan digitaalisen kameran. Suunnistan sitten vanhaan oopperaan taltioimaan kattokruunujen valaiseman huikean upean Chagallin kattomaalauksen. Sitä tuijotellessa tulee hyvä mieli.  

Oopperan edessä makaa likaisella täkillä romani nainen edessään nälkää parkuva vauva, toinen tulossa pullistuneessa mahassaan. Hän kerjää kädet rukouksessa kliseinen pyhän Marian kuva vieressään. Läheisellä penkillä vahtaa äijänsä tappajakoiran kanssa, ettei eukko kätke saamiaan almuja salaa ryysyihinsä. En tiedä antaisinko lantin vai en. Annan, muuten olisin vain miettinyt itaruuttani loppupäivän.

Hämärtää taas, ja aion testata uutta laitettani lisää Pigallelle. Paikka on entisensä, turisti pahetta tekovirttyneellä tavallaan, jossa on jonkunlainen viranomaisten turvatakuu. Vaarojen täyttämä synti on muualla. Lihava nainen baarin ikkunassa viittoilee käymään sisään ja ravistelee suuria rintojaan kuin huonossa pornofilmissä.

Esitys ei härnää viettejäni astumaan sisään ja turistirysän katuburleski rivous saa vain inhon pintaan. Muutama mies on pysähtynyt katsomaan kiihkoinen ilme kasvoillaan ja elollisten aikojen alusta kantamansa perusvietit näkyvät kuin fossiilit kalkkikivikerroksissa.

Punaisen myllyn valot syttyvät hehkumaan punaisina kuten joka ilta vuosisadan aikana ennen tätä kertaa.  Uusi kamera on parempi kuin entinen, mutta ei kovin hyvä sekään.

Loppu viikko kuluu maleksien suurkaupungissa kaupunginosasta toiseen. Kaikkialla liikkuu ihmismassat kiireisenä johonkin suuntaan. Päämäärättömälle kulkijalle on joka risteys kuin valitsisi suunnan elämälleen hyveessä ja paheessa, huvissa ja hyödyssä. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu kaiken aikaa.

Poseeraavaa valokuvamallia komennellaan asentoihin ja salaa napsin kuvia kuin osana tiimiä, toisaalla tehdään tähtikaartilla elokuvaa ja nolottaa toljotella filmeistä tuttuja kasvoja kun yhdistää ne johonkin näkemäänsä filmikohtaukseen.

Taivaalla syöksyy lentolaivue jylisten valojuovat perässään. Äkisti kuin säikähtäneenä muodostelma hajoaa, koneiden karatessa villiin kiitoon omaan suuntaansa värikkäiden savukiharoiden toisiinsa seikoittuen maalatessa maisemaa.

Kirkon edessä on kodittomien pitkä rääsyläisjono odottaa soppa annostaan. Jossakin on aina iskulauseilla meluava mielenosoitus menossa. Arabiprinsessa ottaa suihkulähteen edessä selffietä, siveyttä vahtivien seuranaisten jouruillessa välimatkan päässä mustissa kaavuissaan.

Töyhtöpää sotilas seisoo ilmeettömänä asennossa vahtien presidenttiään. Puistojen karkeahiekkaiset käytävät rahisevat kenkien alla ja päivän paistaessa kevättä, on mukava istahtaa puistonpenkille ja vain katsella.

Kaupunki on täynnä värejä, makuja, hajuja ja tapahtumien riitelevää sisältöä meni minne hyvänsä, Pariisissa erilainen on tavallista.

Eri kaupunginosilla on omat profiilinsa niihin siihen sopivine asukkaineen ja asuntoineen, kauppoineen, ravintoloineen ja kohtauspaikkoineen. Joku on kuuluisa kirkostaan, toinen museoistaan, jotkut huveistaan tai paheistaan – usein molemmista. Kaikissa on historiansa jättämiä jälkipelejä ja merkittyjä paikkoja tai rakennuksia muistuttamassa menneistä. Joku kaupunginosa on säilynyt sellaisenaan vuosisatoja, ja vain sen asukkaat ja kujien kulkijat ovat vaihtuneet tosiin.

Sitten viimeinen yö ullakolla, nostalgiatrippi olisi ohi ja muutto suuren IT-firman piikkiin varattuun useamman tähden hotelliin. Olisi aika siirtyä työläisten harmaaseen virtaan ja muiden huolista tulisi minun huoliani. Viikko sitä ja sitten himaan. Siitä ei ole paljon kertomista ilman ammatti- ja kirosanoja ja matka Pariisiin olisi ohi. Hyvä niin!

Seuraavaan kertaan, sanoin matamille lähtiessäni, vaikka molemmat tiesimme, että se oli siinä lopullisesti. Katua alaspäin kulkiessa laukun pyörät katukivillä pomppien äänekästä rytmiä hyräilin ”Ei aika mennyt koskaan palaa”, noh ei nyt sentään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s