Rakkauden anatomia

Raskaus 

    Kotona on kaikki ennallaan. Minussa on kuitenkin alkanut tapahtua muutoksia, jotka liittyvät vaimon raskauteen. Vatsani on jotakuinkin ennallaan, mutta asiat päässäni kasvavat Liinan pyöristymisen myötä. Lopetan juomisen ja rupean määrätietoisesti lenkkeilemään. Suonet kaulassa eivät enää aamuisin tykytä korkeasta verenpaineesta, eivätkä keuhkot rahise liiasta tupakoinnista. Luen myös enemmän kuin kirjoitan ja keskustelen Liinan kanssa asioista joita en aikaisemmin ollut tiedostanut olevan olemassakaan.
    Sosiaalipolitiikkakin on äkisti tärkeää ja tulevaa lastamme kasvatetaan, vaikka se vielä sopisi tulitikkuaskiin. Luulen, että tällä tavalla tutustumme uudestaan toisiimme ja teemme nyt kaikkea yhdessä. Taidenäyttelyjä, teatteri-iltoja, elokuvia, konsertteja, keskustelemme kaikesta; kasvatamme itseämme luonnon käskystä tulevaan tehtävään. Kaikki se, mikä oli ollut halveksittavan naiivia ja poroporvarillista on nyt asiaankuuluvaa syvällistä pohdintaa.

– Liina, oletko huomannut, miten arvostuksemme on kasvanut naapurien parissa ja useammat sanovat jo hei. Jotkut pysähtyvät juttelemaankin.

– Se johtuu kai siitä, että liikumme nyt samoihin aikoihin kuin muutkin.

– Ei, tarkoitan, että ihmiset reagoivat meihin eri tavalla kuin ennen.

– Totta kai, ovat saaneet vihdoinkin mahdollisuuden tyydyttää uteliaisuuttaan. Niillä on nyt tekosyitä aloittaa kyselynsä.

– Juuri tuota tarkoitinkin, mutta siinä on kuitenkin myös hyväksymistä. Meistä on tulossa sosiaalisesti hyväksyttyjä. Eikös ole kammottavaa?

    Kohennan tyynyä hänen särkevän selkänsä tueksi ja koen mielessäni hellyyttä, joka saa kyyneleet silmiini. Olemme aivan hiljaa ja turpoamme toisistamme. Äskeinen mitäänsanomaton keskustelu oli keskustelua äänensävyillä, musiikillista dialogia, jossa joka sanaan oli kätketty rakkaudentunnustus; pieni värähdys äänessä, tavun painotus, lyhyt hengähdys.
    Elämällä on äkisti merkitystä ja kaikki on tärkeää. Olen kirjoittanut tuhansia kertoja sanan onni tietämättä mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt kaikki sanat tarkoittavat onnea.

– Liina, olen varma, että rakkauskertomukset ovat henkistä pornoa niille, jotka eivät koe onnea oikeasti.

– Sinä olet kyllä hassu ja tarvitset tutin, sanoo hän keskeyttämättä kutomista.
  

      Taiteilija joka on tunnettu syvistä väreistään, tehtailee pastelleja patalapun kokoisia pehmeitä vaatekertoja ja ajattelen, että kaikki ihmisen aivoitukset ovat kemiaa. Baby-hormonit sulattavat ideat ja mielipiteet yhdeksi eikä muu kuin tuleva lapsi ole tärkeää. Kahlaamme pumpulimeressä.

    Aivan kuin arvaten ajatukseni Liina sanoo äkisti:

 
–  Kutoisin muilla väreillä, jos niitä olisi saatavilla. Minkäköhän takia baby- vaatteet ovat aina pastelleja?

– Ehkä pienet lapsen silmät eivät kestä vahvoja värejä, yritän.

– Hölmö, eihän maailma miksikään muutu yhden lapsen takia.

– No, sitten syy on meissä ja mieli pehmeänä menemme äärimäisyyksiin. Hellittelypornoa.

– Sinulle on kaikki pornoa ja maailma vain iso imevä reikä. Viitsitkö hieroa selkääni, kulta.

    Selän hieromisesta on tullut esileikki. Useimmiten olen hänen allaan selälläni ja hän tyydyttää itsensä hitain liikkein. Jos yritän purkaa kiihkoani nopeammilla työnnöillä, hän vetäytyy heti pois ja ottaa kaluni sisäänsä vasta kun suostun olemaan paikallani.

     Makaan silmät ummessa ja olen leijuva, kaiken aistiva kemiallinen substanssi taivaan ja helvetin välissä, rakastan häntä. Hän hieroo märkyytensä vatsaani vasten ja päästää sitten haluni vapaaksi. Pari syvää työntöä ja laukean kouristellen epileptisesti. Tunnen Liinan orgasmin lypsävät puristukset, jotka imevät siemenet mukaansa.
    Rakastelun jälkeen hän haluaa olla yksinään ja asettuu siten, ettei siemeneste valu ulos, aivan kuin hän haluaisi ruokkia geeneilläni sikiötä tehdäkseen siitä mahdollisimman kaltaiseni.
    Menen kuuliaisesti työhuoneeseeni. Istun alasti rakastelulle tuoksuen ja jatkan tunnustuksieni kirjoittamista päiväkirjaani, jotka aloitin saatuamme tietää raskaudesta. Halusin kai puhdistaa itseni ja näyttää ne myöhemmin Liinalle ja hävittää valheet välistämme. Vähitellen ne ovat kuitenkin muuttuneet fiktioksi ja keksin kaikenlaista. Mielleyhtymät hävittävät todellisuuden ja rehellisyydestäni tulee toiveita tai torjuntaa ja päiväkirjani on muuttunut vähitellen pitkäksi novelliksi. Ehkä kirjailijoidenkin kutsu on siinä, etteivät he kestä todellisuutta sellaisenaan tai jos kestävätkin, niin eivät pysty sitä toistamaan.  Karkaavat mielikuvituksensa avulla helpommin hallittavaan maailmaan, jossa vain heidän ehtonsa merkitsevät jotakin. Kirjailijasta ei liene kameraksi.

   Kuulen Liinan laulavan hiljaa ja pehmeästi, ja ääni leijuu huoneistossa hitaasti aaltoilevana huntuna: ”Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden…”

Kirjoitan;    ”Nyt makaat vieressäni vatsa kaarella raskaudenaura ympärilläsi ja elämämme on yhtä hiljaista mietettä; odottamista. Myit kaikki valmiit taulusi ja kieltäydyt koskemasta enää pensseleihin. Olet mielestäni kaunis, kun leijut paikasta toiseen touhuissasi yhden mielteen kantamana. Suutelet minua hellästi poskelle ja sanot kulta. Kudot ja kehräät; kaiken on oltava sinun tekemääsi ja jokainen odotuksen täyteläinen sekunti saa oman haaveilevan silmukkansa.         

     Pikkuruisia puseroita, potkuhousuja, liinapaitoja, pumpulisukkia ja hassuja päähineitä silkkinauhoineen isoina pinoina makuhuoneen nurkassa, osaavat kätesi loihtivat uuden maailman. Kaikki on niin kaunista ja pakahdun pelkooni. Kudot ympärillemme todellisuuden, jota en tuhoutumatta voi menettää. Pelkään, huolehdin. Kuuntelen korva vatsallasi tiheästi tykyttävän pienen sydämen ääntä ja pelkään onneani.

    On ostettava kaikenlaista. Eikä mikään kelpaa. Lastenvaunut hankimme huutokaupasta auton hinnalla. Kauan ennen sotia ylemmän luokan ihmisille rottingista punotut antiikkivaunut, jotka olivat epäkäytännölliset, mutta esteettisesti kauniit ja ainoat jotka sopivat äitiyteesi. Kaksisataa vuotta vanha kehto oli haettava Rovaniemeltä. Sinne ajellessani ajattelin televisionkuvia romanialaisesta lastenkodista ja itketti.

    Kuljemme käsi kädessä kuin sadun lapset. Nussin sinua takaapäin monta kertaa päivässä ja olen kuin kaniini – minulla seisoo jatkuvasti.  Varovasti, varovasti kaivaudun kosteisiin haaroihin ja katselen kun jälkeenpäin peset itseäsi kastelemalla patalapunkokoista pyyhettä saippuavedessä.

    Ammun itseni, jos enää koskaan petän sinua.”

   Pateettisuuteni kuvottaa ja haluaisin repiä viimeiset sivut, mutta se tekisi nahkakantisesta kansiosta ruman, sitä paitsi se kuvaa mielentilaani, kun joskus vahaksena kiipeän ullakolle hakemaan jotakin ja se osuu sattumalta käsiini jostakin penkomastani pahvilaatikosta. Silloin se on ehkä toisenlainen ja arvokas autenttisesti puhutteleva muisto.

   Liina oli ehdottomasti päättänyt synnyttää kotona, eikä mikään maailman mahti saisi muuttamaan hänen mieltään. Ei synnytyskursseja tai muita keinotekoisia kikkoja – kaiken on oltava luonnollista ja vaistonvaraista.

     Hän oli kauan sitten puoli vuotta Afrikassa maalamassa ja asui lähetysasemalla. Läheisen heimon naiset synnyttivät yksinään joen rannassa määrätyllä paikalla, joka oli pyhä ja siunattu pakanallisin menoin. Synnytys tapahtui veden alla.

     Meillä on vain iso vanha jaloilla seisova kylpyamme ja se saa kelvata. En edes yritä puhua häntä ympäri tai hankki edes hätänumeroa synnytysosastolle. Luotan täysin hänen vaistovaraiseen varmuuteensa.

Synnytys

   Marraskuun kolmantena yöllä alkaa Liina liikahdella levottomasti ja kireistä suupielistä tiedän polttojen alkaneen. Menen unisen rauhallisesti kylpyhuoneeseen ja lasken haaleaa vettä ammeeseen, kunnes se on aivan piripinnassa.

     Tulessani takaisin makuuhuoneeseen Liina seisoo sameanvärisessä lapsivesilammikossa alastomana, jalat koukussa ja selkäkumarassa aivan kuin olisi nousemassa vessanpytyltä.  Ohut verinoro valuu reisiä pitkin ja tilanne on täynnä epämääräistä hurjuutta; intensiivistä kauneutta. Autan hänet hellävaraisesti ammeeseen, joka valuu ylitse. Olin kai unohtanut Arkhimedeekseni.

    Emalisista reunoista kiinni pitäen hän pinnistää ensin muutaman kerran kokeillen ja sitten lujasti. Primaalihuudon kaltainen jostakin syvältä maanuumenista lähtevä ääni kirkuu hänen kurkussaan, ääni joka täyttää koko kuuluvuusalueen jokaisen taajuuden. Liina on kuin kokonainen orkesteri, matalasta korinasta kimeään kirkumiseen, eikä muuta tarvita. Lapsemme syntyy miltei heti ja leijuu painottomana vedessä napanuoran päässä emoalukseen kiinnitettynä astronauttina. Silmät ummessa ja peukalo suussaan se uiskentelee yhä syvemmälle tietoisuuttani.

    Keittämällä desinfioidulla lihaveitsellä leikkaan napanuoran veden alla juhlallisesti aivan kuin avaisin uuden sillan.

– Ota jo, sanoo Liina työntäen märän lapsen syliini ja se yrittää tarrautua nahkaani kuin marakatti.

   Vettä viileämpi ilma saa olennon heräämään ja parin henkäisyn jälkeen poikamme parkaisee ensimmäisen äänensä. Suloisin ääni, jonka ihminen voi kokea.

    Liina pinnistää vielä istukan ulos sisästään ja nousee sitten kädestäni kiinni pitäen ylös ammeesta ja lyllertää haarat levällään suihkuun. Katselen lapsi sylissäni, miten hän hitain väsynein liikkein pesee itsensä puhtaaksi. Vesihuuru muodostaa sateenkaaren värisen himmeän auran hänen ympärilleen; juuri synnyttäneen naisen pyhimyskehä. Huuhtelen lapsen pesualtaassa, kiedon sen sitten paksuun froteepyyhkeeseen ja ojennan hänet itkunsekaisesti nauravalle Liinalle. Sitten soitan tutulle lääkärille ja pyydän häntä tulemaan tarkistamaan tilanteen, sitomaan napanuoran tai mitä nyt tällaisissa tilanteissa tuli tehdä. Todellinen elämä ei ole harrastamista.

   Liinan rinnoilla lapsi etsii vaistojensa käskystä haroen nisää. Itsepäisen päättäväisestä ilmeestä huolimatta ei sokeista silmistä ole vielä apua, ja tuoksut jotka ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten ohjaavat perille. Rintanipukka löytyy ja lapsi alkaa kiihkeästi imeä ensimmäistä ateriaansa.

    Lääkärin tullessa lepertelemme jo onnestamme sängyssä nostellen vuorotellen lasta ilmaan kuin palkintokannua.

    Uusi elämä, uusi kertomus. Rakentamamme näyttämö on saanut uuden päähenkilön. Olinkin jo hukkua itseeni. Lapsensa syntymän hetkellä summaa siihen asti eletyt hetket kuin kuolemaa lähestyessään ja tiedostaa miltä varjella. Liina lukee ajatukseni ja silittää poskeani ja sanoo,

– On vain sitten tästä eteenpäin.