Valencian vanhan kaupungin ajaton charmi, ympäristön toisiinsa sopivat värit ja rakennusten patina saavat toistuvasti pysähtelemään yksityiskohtien vangitsemana. Päämäärättömällä vaelluksella kadunkulmista kääntyessään kohtaa usein yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kapealta mitäänsanomattomalta pimeältä kujalta kääntyessään saattaa varoittamatta avautua suuri aukea loistokkaine, ikivanhoine rakennuksineen tai myyntikojujen täyttämä kauppatori täynnä meluisaa hyörinää sekalaisten myyntikojujen ympärillä.
Plaza de la Virgenin ajan sileäksi hioma kirjava kivipinta vaihtelee väriään siihen osuvan valon muutoksien mukaan. Aukean laidalla määrätietoinen nainen ottaa jalustaan kiinnitetyllä järjestelmäkameralla valokuvia nukeksi puetusta pikkutyttöstä. Valoa himmeästi heijastavan kivipinnan väribalanssi pehmentää tytön kasvojen piirteet täydelliseksi potretiksi. Pieni tyttö poseeraa pitsiesiliinaa nostellen, kuin opetettu valokuvamalli, ja ehkä hän sitä onkin.
Aukea on muutenkin täynnä valokuvamaisia asetelmia kuin kaikesta muusta erottuvia kertomuksia, joiden yksityiskohdista etsii vaistomaisesti tunnistettavia merkityksiä. Joskus se on vain ohi kiitävä miete, tai väreiltään kaunis valokuva, joka jää ottamatta.
Vastapäisen kirkon portailla istuu mies lukien keskittyneesti kumartuneena jotakin paperia välinpitämättömänä kaikesta ympärillään tapahtuvasta, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan. Miehen olemuksessa on älyllisyyttä ja paperin ilmeinen tärkeys tekee ulkopuolisen uteliaaksi.
Hänen ohitseen kiirehtii keskipäivän lounaalle keski-ikäinen karriäärinainen hulmuavassa housupuvussa, jolle voi kuvitella kokeneen naisen tunteiden vuoristoratoja, ovelia pakoreittejä huonoista miessuhteista ja naisenvaistojen luonnollista logiikkaa kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin.
Nainen on kerroksittain pukeutuneena ruumiinsa kätkeneenä kuin ratkaistava arvoitus, hyvin seksikäs ja hyvin itsenäinen. Hän ei antaudu kenellekään pelkästä odotuksien luomasta velvollisuudesta, tai saavuttaakseen jotakin, vaan itsetietoisena omilla ehdoillaan oman ruumiinsa halusta, ja vain itsensä takia. Mies kirkonrapuilla ei vilkaisekaan läheltä ohi kulkevaan naiseen, vaikka vaistoaa hänet koska heissä on samanlaista yksinäisyyden kaltaista torjuvaa sirpaleisuutta, jolla on oma hormoninen kutsu, ja jonka vain sen kohde tunnistaa. Ruumiin pienistä tahattomista liikkeistä näkee molempien reagoineen toisiinsa juuri sillä tavalla. Ehkä huomenna on juuri se päivä.
Sinikupolisen kirkon puistikon varjossa istuu vanha nainen kivipenkillä eletty elämä uurteina kasvoissa, ja katselee nyreänä ympärilleen. Lähellä nuori poika soittaa kitaraa ja laulaa antaumuksella Sound Of Silence:sia. Kaksi muuta erilaista elämänvaihetta sivuaa koskettamatta toistaan. Näkymässä aika venyy kuin Dalin maalausten kaapin päältä valuvissa kelloissa, jokaisella on oma aikansa.
Valenciassa on joku kansallinen merkkipäivänä ja nuoret kulkevat upeissa kansallispuvuissaan, tytöt näyttäen pyntättyinä pieniltä aikuisilta. Käyttäytyvätkin kuin aikuiset naiset, arvioiden totisina pitkillä kateellisilla silmäyksillä toisiaan. Pojat leikkivät taisteluleikkejä harjoitellen tuleviin aikuiselämän taistoihin asemastaan laumassa isänsä ohjeilla lyödä tai tulla lyödyksi.
Paikallinen viini on todella hyvää ja pitkämakuista kuin Toscanilainen chiantti, eikä Valencian paellaa paremman makuista laakeaa rautapadallista Espanjan valtakunnasta löydy. Tekee mieli nuolla tyhjennetystä paellapannusta viimeinen sahramin keltainen riisinjyvä ja sen öljyiseen pohjaan tarttunut mausteiden maku. Läheisen talon seinässä on kuva kuin mainos tai varoitus valtavankokoisesta taivaalla leijailevasta paellapannusta, jossa isotissinen oopperalaulaja levittelee viitaansa kuin perhonen siipiään näyttäen ruumiinsa burleskin ihran, ja laulaa patriotismista petturuuttaan peittelemättä ehkä aariaa Sevillan parturista. Suihkulähteen takana havupuu kurkottelee pahasti vinossa kohti valoa kuin kaatumaisillaan. Se on kuin tämä päivä ja pyydän laskun. La cuenta por favor!
Maksan pihistelemättä juomarahoista, nousen horjahdellen pöydästä valmiina tekemään oman sooloni aukean näkymään liikaa vereen lionnutta täkäläistä viiniä suonissa enkä välitä katseista, ehkä olen jollekin huvikseen tarkkailevalle ohikulkeva kertomus elämän kuluttamasta nuoruuttaan haikailevasta iäkkäästä miehestä. Elämäntarina, joka toistaa askel kerrallaan luonteeseen nyöritettyä kohtaloaan, joka ei ole suora marssi asian tilasta toiseen, vaan sinne tänne kiemurteleva vaellus, jossa syy ja seuraus hämärtyvät epäolennaisesta piirteettömäksi asiantilaksi ilman elämänkatsomusta.
Aukiolla punaisiin pukeutunut uhkeamuotoinen nainen, ottaa selfieitä kyltymättömästi etsien kauneuttaan. Tuskin on aukiolle annetun nimen mukaisesti yhä viaton neitsyt. Näpsii kuvan toisensa jälkeen, pöyhii välillä tukkaansa jonkun muotilehden kannen mukaiseksi, julkisilla paikoilla ei ole yksityissuojaa ja ehkä joku mallinetsästäjä huomaa, ottaa valokuvan ja tekee ehdotuksen jolle ei voi sanoa ei. Turhuus on turhauttavaa.
Markku Lindroos Novellit 